TunnustustenLuola.fi

Olen 16 -vuotias.

Rakastan Metallimusiikkia ja vihana kaikkea muuta turhanpäiväistä paskaa. Mainstream -musiikki on joku rangaistus ihmiskunnan synneistä.

Olen ateisti. Mielestäni kaikilla on oikeus harjoittaa omaa uksontoaan, mutta en ymmärrä ihmissiä, jotka:
1. Tyrkyttävät uskontoaan muille
2. Vainoavat jonkin toisen uskonnon harjoittajia.
Vaikka hyväksyn uskonnonvapauden, vihaan kaikkia uskontoja tasapuolisesti, ja ne ovat mielestäni yksi suurimmista syistä maailman ongelmiin.

Haluaisin tehdä itsemurhan koulussa. En tiedä oikein miksi, se vaan olisi siistiä.

Olen seksuaalisesti hyvin kieroutunut. En edes aio luetella kaikkea, mistä kiksejä saan, mutta lähes kaikki joka on jollain tavalla pervoa, kinkiä, ja taboo, kunhan ei ole mitään fyysistä kipua, käy.

Poltan tupakkaa. Tiedän ettei siihen ole mitään järkevää syytä, mutta en jaksa kuunnella niitä koulun typeriä terveyseisaapolttaatupakkaa -valistussessioita. Ne on perseestä. En polta, että kaverini minut hyväksyisivät. Poltan koska pidän siitä. Se on mielestäni rauhoittavaa. Eikä tupakointi mielestäni ole tyhmän näköistä, vaan jos sen tekee oikein, se on äärettömän tyylikästä. Polttavat naiset ovat seksikkäitä. Tiedän että keuhkosyövän riski kasvaa polttaessa, mutta en juuri edes halua elää. En siis pelkää kipua ja kuolemaa, joten siitä vaan, ei kiinnosta vaikka kuolisin hitaasti ja tuskallisesti.

Ihoan pakoryyppäystä. Ei ole mukavaa ryypätä jollei tee mieli.

Juuri nyt olen vielä verrattain hyvällä tuulella.
Winampista soi Kreatoria (Violent revolution). Sellainen musiikki saa minut aina verrattain hyvälle tuulelle. Tässä on hyvät sanat. Aamulla taas haluan varmasti tappaa itseni.

Olisin koulussa varmaan ysin tai kympin oppilas, jos tekisin töitä, mutta kun ei kiinnosta. Elämällä kun ei ole merkitystä, niin ei ole koululla, eikä millään muullakaan mitään väliä.

Olen tyytyväinen mielipiteisiini ja asenteisiini. Jos uskoisin Jumalaan, kiittäisin häntä siitä, että olen löytänyt totuuden, ja etten ole osa kamalaa mainstream -teinipissisx -kulttuuria.

Olen vainoharhainen, väsynyt ja tekee mieli jäätelöä.

Jouduin sairaalaan koska kuulin ääniä. Ne antoivat lääkettä siihen. En pidä todellakaan lääkkeistä. söin niitä jonku pari vuotta. Koska mitään ei tapahtunut sanoin että äänet ovat loppuneet. Lääkekuuri loppu 31.12.2004 uusi vuosi alkoi hienosti pillerittomällä elämällä. Mä kuulen ääniä mut sou not ne vaan pelottelee mua, ketä kiinosta??..

Lääkäri sanoi miten lopetetaan.. mä tein niin en mennyt loppu aikana tapamisiin koska polttelin savua (ja ne syyttää sitä äänistä).

-Olen seksi-, pornografia- ja netti-riippuvainen
-Kadun sitä, että pidän lesbopornon katselemisesta
Ja kaiken muun pahan lisäksi olen evankelisluterilainen

-Minusta tuntuu että joskus viillän ranteeni auki, kun on tuo uusi marttiinin puukkokin.

Olen masentunut ja todella pettynyt itseeni. YO-kirjoitukset alkaa 3pvän päästä, enkä ole vielä lukenut kuin yhden kirjan historiaa. Keskiarvoni on 7-8, ja menestyisin paljon paremmin, jos jaksaisin opiskella ja lukea kokeisiin.

ÄO:ni on 153, mutta käytän mieluummin ulkonäköäni tavoitteisiini pyrkiessä, vaikka tiedän ettei se voikaan toimia kovin kauaa, eikä sillä voi saavuttaa oikeasti mitään.

Olen liian saamaton ja laiska. Aloitin kitaran soiton jokin aika sitten, mutten vieläkään osaa kuin muutaman nuotin. Samoin olen jo vuosia yrittänyt aloittaa kiinteytysdieetin, mutten ole pysynyt treeniohjelmissani kuin muutaman päivän. Kaikki harrastukseni loppuvat siihe, etten enää jaksa lähteä harrastamaan.

Tuntuu etten koskaan ehdi tehdä mitään. Mutta kitenkin istun kaiket päivät tyhjän panttina irkissä, vaikka voisin käyttää saman ajan paljon hyödyllisemminkin. Olen nettiaddikti. Vaikka olen monesti päättänyt vähentää irkin/netin/tietokoneen käyttöä, ja lähteä sen sijaan vaikka lenkille, en ole koskaan onnistunut.

Minulla on enemmän nettituttuja kuin oikeita ystäviä. Haluaisin tuntea irkkifrendini livenäkin, mutta kaikki ne asuu jossain toisella puolen suomea. Saan kicksejä siitä että esittelen irc galleriassa kuvia itsestäni puolipukeissa.

Olen neitsyt enkä ole koskaan seurustellutkaan oikeasti. Kaikki suhteeni ovat olleet kaukosuhteita, joita ei voi laskea. Kyllästyn miehiini liian nopeasti ja haluan koko ajan uutta ja vaihtelua. Haluaisin kokeilla yhden yön juttuja, mutta ihannoin neitsyyttäni, ja tahdon menettää sen miehelle jota oikeasti rakastan. Pakkomielteeni on flirttailla kaikille, ja päästä nuoleskelemaan jokaista vähänkin hyvän näköistä mieshenkilöä. Olen saastainen raukka, ja inhoaa itseäni. En pysty luomaan oikeita pitkäaikaisia kontakteja. Baarituttavuuksista tiedän harvoin illan jälkeen edes nimeä.

Asun yhä kotona ja aika syrjässä. Pidän sitä syypäänä kaikkiin ongelmiini.

N18

Muistelen kokoajan menneitä ja alan itkemään melkein jokaisesta pienestä hyvästä muostosta. Tuntuu, niinkuin nykyään menisi koko elämä pikakelauksella ohi...

Voi kun voisi elää kaikkia elämän hetkiä kokoajan samaan aikaan!

Minua harmittaa se, että vaikka elämässäni tuleekin vastoinkäymisiä, en pysty jäädä suremaan niitä. Minusta ei vain yksinkertaisesti huomaa, vaikka olisinkin masentunut tai elämäni menisi päin persettä. Onnistun aina peittämään sen ja sulkemaan sen sisääni silloin, kun olen kavereideni seurassa, mutta kun olen yksin en pysty muuta ajattelemaan, kuin huoliani ja ahdistun. Tahtoisin sairastua johonkin oikeasti vakavaan masennukseen tai saada pahoja ahdistuskohtauksia ollessani kavereideni seurassa, ihan vain sen takia, että joku huomaisi ongelmani. Mulla on elämässäni ihmisiä joille puhua, mutta jostain syystä en vain pysty tai tahdo, on vain helpompaa pitää se kaikki sisällään. Pahojen asioiden pois sulkemisesta on tullut mulle suojamekanismi tai jotain, se on kehittynyt silloin, kun mulla ei ollut paljon kavereita ja mun oli pakko pitää se sisälläni, kun ei ollut ketään kelle puhua.

Vihaan kielioppivirheistä vonkuvia ihmisiä, varsinkin "väärien" sanojen käytöstä valittavia. Jumalauta kieli kehittyy ajan myötä! Ei tainnut Agricolakaan(yks paskan hailee miten se oikeesti kirjotetaan) ihan tällästä suomen kieltä kehittää, joka nyt on sitä "oikeeta" suomea.

Sain juuri tietää eräästä minulle läheisestä ihmisestä asioita, joita en olisi halunnut tietää. Mutta silti haluan viettää, vaikka koko loppu elämäni hänen kanssaan.

Vihaan myös ihmisiä, jotka pitävät tupakoivia jotenkin alempina ihmisinä.

Myöskin ihmiset, jotka halveksuvat sellaisia joille vastakkaisen sukupuolen lähestyminen on vaikeaa, vituttavat mua. Se on ihan samallaine kammo kuin korkean paikan kammo tai mikä muu fobia vain!

Haistakaa vaan kaikki vittu!

En ees tiiä miks kirjotan tätä no ehkä se helpottaa.. tuskin. Jokatapauksessa kaikki menee iha vituillee mulla joka päivä masentaa vaa enemmä ja enemmä enkä ees tiiä miks. Mietin koko aja et pitäskö vetää ranteet auki vai jättää kaikki tää paska. Oon vetäny huumeit ja muit päihteit aivan vitusti, mut en siks et tykkään olla sekasin vaa sen takii et unohdan kaikki paskat mitä oon joutunu kokee ja kaiken mitä pääs liikkuu. Ulkosesti must ei ees huomaa et oon jotenki masentunu tai mitää ku hymyilen aina ja oon ilone, mut se on vaa tyhjä kuori. Tekis mieli ottaa vaa eka kone lentokentält ja painuu vittuu täält ja unohtaa kaike. Noni eiköhä siin ollu tarpeeks pissistelyy.

Maailmassa ei ole mitään kiinnostavaa. Onko lapsi tai "oma kulta" tosiaan parasta mitä elämä voi tarjota? Kylläpä on ankeaa.

Tänään taas olin baarissa ja kaikki meni päin helvettiä!
En tajua miten kokoajan kaikki voi mennä päin persettä!
Tälläkin hetkellä olen kännissä. En edes tiedä miksi kirjoitan tänne... kai tästä on jotain apua... Tappaisin itseni, mutta se on niin raukkamaista menoa että menisi hermot! En tiedä mitä keksisin. Kaikki mitä suunnittelen menee päin helvettiä! Tänäänkin ajattelin että nyt on hyvä fiilis ja kaikkea sinnepäin, mutta sitten joku urpo tulee ja pilaa koko illan sillä että on niin mulkku ja rupee aukoo turpaansa ja tempasin sitä turpaan ja lensin ulos baarista.
Muijakin jätti pari viikkoa sitten... Olen niin hajoomis pisteessä! oikeasti en tiedä mitä teen... Tännekin kirjottaa kaiken maailman urvelot (minä mukaalukien) vituttaa tälläinen NoLife meno. Haluaisin jotain mukavaa elämääni, mutta eipä siitä mitään tule. Kaikki levii käsiin mitä yritän...

En tiedä mitä elämältä haluan, päivät tuntuvat samanlaisilta.

Pidän nykyisestä harjoittelu -paikastani ja varmasti pääsen sinne töihin ajan kuluessa. Olen töissä tietokonehuollossa.

Päiväni menevätkin pelkästään tietokoneella istuessa. Minulla ei ole hyviä kavereita, joitain jotka asuvat muissa kaupungeissa, ja heitä näkee harvoin.

Yhden kaverin kanssa käyn viikonloppuisin baarissa mutta tämä tyyppi on aika huonoa seuraa. Yleensä käyn baareissa katsomassa jotain bändiä ja juomassa itseni humalaan, sitten kotiin morkkis päällä, lohdutan itseni sillä että oli hyvä bändi.

Minun on vaikea tutustua keneenkään, en osaa aloittaa keskustelua varsinkaan naisihmisten kanssa. Olen kyllä yrittänyt aloittaa jotain, mutta tuloksetta en jaksa enää. Olen yksinäinen.

Pitäisi urheilla, en jaksa.
Pitäisi aloittaa harrastus tietokoneen ohella, mikään ei kiinnosta.

Olen masentunut töitten ulkopuolella, mutta sitä ei ulkoapäin huomaa.

Olisi taas perjantai ja uskomaton vi*utus, noh onneksi on alkoholia. huoh.

Ahdistun ja voin pahoin ajatellessani mahdollista tulevaisuuttani tai minkäänlaista työ-perhe-sosiaalinen lokero -paskaa. Haluaisin mieluummin kuolla komeasti ja nuorena. Olen usein fantasioinut ja toivonut että syttyisi sota. Olen periaatteiltani oikeastikin pasifisti ja siviilipalveluksen käynyt mies. Silti sodankäynti kaikkine raadollisuuksineen kiehtoo minua valtavasti.

yläasteen loputtua elämäni on muuttunut tylsäksi. minua masentaa syvästi koska kaksi minulle tärkeintä ihmistä muutti toiselle paikkakunnalle opiskelujensa takia. ikävääni ei auta se, että soittelemme ja näemme pari kertaa kuukaudessa. jäin jotenkin yksin kotikaupunkiini jossa oon aina asunut. on mulla muutamia kavereita täällä, mutta heitäkin näen kerran viikossa tai parissa. eli nolifetan suurimmanosan ajastani. inhoan "elämääni".

toiseksi luen ehkä liikaa mangaa. suurin toiveeni olisi että voisin siirtyä jotenkin elämään pariin suosikki mangaani. aina kun oon lukenu uuden osan lemppari mangaani oon seuraavat päivät ihan omissa maailmoissa sen sarjiksen lumoissa.
juon lähes joka vkloppu ja välillä polttelen pilveä.
yritän kai hakea elämääni kiksejä jostain muualta kun en sitä enää oikeasta maailmasta saa.

En usko koskaan saavani gradua valmiiksi.

Poltan tupakkaa salaa vanhemmiltani.

Inhoan ulkoista olemustani.

Käyn hieronnassa vain saadakseni ihmisen kosketusta.

Olen alkoholisoitumassa.

Kaivan nenääni ja syön räkääni.

Huuhtelen suoltani käsisuihkulla päivittäin.

Pidän itseäni erittäin älykkäänä ja sosiaalisesti lahjakkaana, vaikka käytäntö todistaa toisin.

Olen 30-vuotias nainen enkä usko koskaan saavani omaa perhettä, vaikka toivoisinkin sitä.

Olen melko sosiaalinen ja iloinen, ja on minua joskus söpöksikin haukuttu. Silti en tule tällä menolla koskaan saamaan tyttöystävää. En yksinkertaisesti löydä mitään keskusteltavaa kiinnostavien naisten kanssa, en vaikka olisin humalassa.

Sairastan suomen kansantautia eli yksinäisyyttä ja masennusta, ja ne tunteet vain vahvistuvat päivä päivältä. Kaveripiirissä syntyy kokoajan uusia pareja ja kuhertelevien parien seuraaminen sivusta on aina niin ankeaa. Olen tälläkin humalassa, sillä palasin pari minuuttia sitten eräistä juhlista. Kello on puoli viisi ja huomenna on koulua kello kahdeksasta eteenpäin. Kylläpäs nyt kyrsii.

Mikä parasta, olen 18 enkä ole eläessäni vielä kertaakaan ollut edes kunnon treffeillä. Taidan olla poikkeuksellisen säälittävä.

Olisipa ihanaa saada joku jota kiinnostaisi ajatukseni ja joka haluaisi olla minun kanssa vain oman itseni takia. Olen tosin jo tottunut ajatukseen ettei ketään kiinnosta ja useimmiten pidän syvimmät ajatukseni omana tietonani.

Kuinka ihanan helppoa olisikaan päästää irti tästä pulmallisesta elämästä. Ainoa vain etten halua tuottaa tuskaa äidilleni. Olisi mahtavaa joutua johonkin kuollettavaan onnettomuuteen, niin luulisi olevan hänellekin helpompaa.

Tämä on taas yksi niistä useista tylsistä avautumistunnuksista mitä tunnustuksien luolassa on jo riittämiin, mutta ei voi ketään.

Minulla on poikaystävä ja rakastan häntä, ystäviä, jotka ovat minulle rakkaita. kelvolliset vanhemmat, ihana koira, mukava veli jne.. kaikki hyvin, elämäni on todella rentoa, päivittäin käyn muutaman tunnin koulussa istumassa, kun muut istuvat siellä puolipäivää..
Valitan aika paljon, enkä jaksa tehdä mitään, jään kaikkeen helposti koukkuun.. en pidä elämästäni..
mietin kuolemaa melkein joka päivä, enkä tahdo ikinä lapsia, koska heistä tulee kuitenkin samanlaisia valittajia kuin minä olen. Tänään näin kahden pienen pojan sillalla katselevan veteen, tahdoin sanoa heille "hypätkää alas"...

Muistelen myös paljon menneitä asioita ja murehdin ajan kulumista.. olen varma, että ystävilläni lähtee toisinaan järki kanssani, koska kelailen samoja juttuja puheissani.. suunnittelen myös itsemurhaa, mutta olen kuitenkin niin pelkuri, etten sitä tekisi, toivoisin että joku vain ajaisi päälleni autolla minun sitä odottamatta tms..sitten vain olisin poissa..en ole masentunutkaan, sillä olen yleensä aina se joka jaksaa hymyillä ja piristää ihmisiä. Puhun myös aika usein ihmisten tappamisista, omasta kuolemastani, monet ystävät katsovatkin minua joskus oudosti tai paheksuen, erityisesti poikaystäväni tekee niin ja koittaa saada minut ajattelemaan toisin. Ymmärrän kyllä, hehän vain välittävät minusta. Jospa nyt vähän helpottaisi olo, kun sain kertoa elämästäni, jossa ei pitäisi olla valittamista..

Mieli mustuu aina kun näen vaivaisen vanhuksen tai laitapuolen kulkijan, miksi edes rinnastan nämä ihmisrauniot keskenään. Ei vanhuudessa mitään hävettävää ole paitsi että eliniän piteneminen elämänlaadun kustannuksella on jotenkin epäihmillistä ja ei-toivottavaa, en todellakaan halua joutua samaan jamaan.

En ole erityisen empaattinen tai sympaattinen ihminen ja ihmettelenkin miksi nämä em. ryhmät aiheuttavat selittämätöntä ahdistusta jonka hyväksi en voi edes tehdä mitään.

Pelkään varmaankin että ajaudun aikanaan samaan tilaan enkä voi tai pysty tekemään asialle mitään.

Futuraman itsemurhakoppi ei ole yhtään hullumpi ajatus.

- Minulla ei ole itsetuntoa.
- Valehtelen jatkuvasti, niin pieniä, kuin suuriakin valheita.
- Minulla on poikaystävä, jota rakastan, mutta tuntuu, että hän ei rakastan minua, vaikka sanoo rakastavansa.
- Alan uskoa jo omia valheitani niin, että joudun niiden takia sairaalaan (valehtelen usein siis sairastapauksista, jotka tulee todeksi)
- Olen yleensä niin kiltti, että en uskalla sanoa kellekkään vastaan ja minulla ei ole omia mielipiteitä.
- Olen sairas, kun kirjoitan tänne.

Olen puukottanut itseani mustasukkaisuuden takia.jälkeenpäin on hävettänyt ihan käsittämättömästi.

Elämä on edelleen paskaa