TunnustustenLuola.fi

nyt on semmoinen tilanne että ahdistaa aika helvetisti. en jaksa mitään. täytyy joka päivä ponnistella, että jaksan edes joten kuten arjen rutiinit. töissä käynti yhtä tuskaa. mä olen paha ihminen. kaikki asiat kääntyy mua vastaan. ei kiinnostaisi ihan oikeasti muutakun vetää viinaa ja nukkua. tuntuu että pää räjähtää kun en selviä näistä vaikeuksista.
jos olis ihan pikkuisen enemmän pokkaa niin saunan taakse ja niskalaukaus.
sais olla vaan olematta mitään. saatana että elämä väsyttää.

Minua ärsyttää aikaansaamattomat ihmiset vaikka olen itsekkin sellainen.Olen kova neuvomaan muita toimimaan päinvastoin kuin itse toimisin.Teen töitä jotka ei kiinnosta minua pätkääkään. Minulle on ihan sama vaikka polttaisin kaikki säästöni.

Aloitin n 2½ vuotta sitten aktiivisen sosiaalisen elämän. Olin silloin vielä sinisilmäinen ja kauhistuin maailman kovuutta. tähän aikaan tullessa parhaat kaverit on vaihtuneet neljästi, muutto vaikutti siihen paljolti. Tiedostan maailmalle olevani yksilöllinen, vaikka tunnen olevani henkisesti rikki ja siksi niin kaavoihin kangistuva. Olen elänyt viime kesästä lähtien vaihtelevassa masennustilassa, tunnen epäonnistuvani kaikessa hyvältä tuntuvassa asiassa, etenkin seksissä. En ollut valmis, kun nainen petti miestään minun kanssani. Olen vihainen itselleni, sillä en koskaan saanut mahdollisuutta valita itse tätä tietä. Olin jo lähellä itsemurhaa, kun päädyin tähän toista kertaa.

En osaa unohtaa. Seurustelin melkein puoli vuotta. Rehellisesti voin myöntää, että Hän oli ensirakkauteni. Hänen laittaessa poikki, olin täysin murtunut. En usko tapahtumaa vieläkään todeksi. Esitän asiasta kysyville, että asia on ok itselleni, mutta sitä se ei ole. Vieläkin kuvittelen itseni Hänen kanssaan ja koko ajan toivon Hänen alkavan keskustella kanssani ja loppujen lopuksi haluavan minut takaisin. "Etsin" tapaamistani miehestä samoja piirteitä, joita Hänessä on. Osaltani kaipaan kosketusta ja lämpöä, mutta en halua kuitenkaan ketään muuta kuin Hänet. Itken vieläkin Hänen vuokseen.
Olen -nille parille ystävälleni- henkilö, jolle voi aina kertoa asiansa ja, joka auttaa. Minua ottaa se niin päähän! Ystäväni vuodattavat kaikki asiansa minulle ja enkä kestä sitä enää. Välillä tekisi mieli huutaa, että anna olla, mua EVVVVK vähempää. Siihen liittyen, minua v*tuttaa, että en osaa sanoa ei. Lainaan rahaa, minun autollani ajellaan ympäriinsä ja niin edelleen. Jos menen sanomaan ei tai jotain vastalauseen tynkää niin tiedän kavereideni suuttuvan ja ehkä loppujen lopuksi hylkäävän minut. Ennen tuo ajatus pelotti, mutta nyt on tullut uhma, että jos suuttuvat niin suuttukoot.
Haluaisin puhua asioistani. Poden koko ajan alemmuuskompleksia ja olen TODELLA masentunut. Ystäviäni eivät edes kiinnosta minun asiani. Okei, olen osaltani opettanut heidät siihen, että en kerro henkisistä hyvistä ja huonoista hetkistä. Siitäkin voisin itseäni lyödä. Kaipaan kuulijaa, mutta toisaalta tunnen "auttamisasioissa" itseni niin supreme-henkilöksi, että kukaan ei voi minua edes auttaa vaikka puhuisinkin. Se on eräällä tavalla minun etuoikeuteni. Kukaan ei ole niin hyvä henkilö, että saisi minua autettua. Ristiriitaista, tiedetään. Samaa supreme-tunnetta koen myös miehiä kohtaan. He ovat jotain niin alapuolellani. En ole mikään kaunotar, mutta en mikään tonnikeijukaan. Ottajia on välillä enemmän, välillä vähemmän, mutta minä en heitä huoli, vaikka välillä annankin heidän ymmärtää toisin. N19

En ole koskaan tiennyt mitä haluan elämältä.
Säntäilen päättömänä edestakaisin.
Tai jumitun paikalleni enkä saa mitään aikaan.
Mikään ei tunnu oikealta kuin hetken.
Kaikki luulevat silti,että olen onnellinen ja menestynyt.

1.Tunnustan etten ole itkenyt n. 5 vuoteen kertaakaan,vaikka olen vasta 19.. monet kerrat on ahdistanut,vituttanut,tai muuten vaan ottanut henkisesti koville,mutta olen oppinut pitämään sen sisälläni,joka toisaalta on ihan vitun huolestuttavaa.
2.En ole koskaan oikein ollut naisten kanssa.. parit kerrat on ollut jotain,mutta ei ole oikein mihinkää edennyt.. Ekalla kerralla olin niin nuori ja toisella kerralla en oikein tiedä mitä miksi ei oikein mitään tapahtunut..Ei kait vaan synkannut.
3.Välillä tuntuu että olen masentunut,vaikka en varmaan ole,luulen sen johtuvan vaan elämäni tylsyydestä.
/

Kaksi kaveriani ovat minulle jostain syystä olleet vihaisia jo monta kuukautta. Eivätkä he kerro miksi. Ottaa kyllä vähän pannuun-- he ovat varmaan aika pelkureita kun eivät uskalla asiaansa kertoa. Ennen kyllä olimme ihan parhaita kaveruksia, mutta sitten kun kerroin heille että viiltelen jalkaani niin kaikki muuttui. Ensin he tukivat minua, mutta sitten yht äkkiä kaikki oli ohi. En sanonut heille (tai tehnyt) mitään väärää. Yritän ajatella että he ovat tyhmiä, mutta asia vaivaa mieltäni koko ajan kun nään heidät.

Olen turta ja oloni on tyhjä - ei varsinaisesti onneton, vain tyhjä syvemmistä tunteista. Asun yhdessä poikaystäväni kanssa, mutten pysty siitä oikein muuta sanomaan kuin että se on mukavaa. Viikkoja sitten olin luhistumassa sen takia, että jouduin valitsemaan poikaystäväni ja toisen henkilön välillä: poikaystäväni ei edes tiedä että olin kehittämässä tunteita jotain toista miestä kohtaan. Tämän toisen henkilön kanssa puhuimme tällöin asiat halki ja päätin jäädä nykyiseen suhteeseeni. Emme ole tämän jälkeen olleet missään yhteydessä toisiimme.

Valinta oli kipeä ja työnsin tunteeni kuoren sisään voidakseni jatkaa kuin mitään ei olisi tapahtunut. Nyt aprikoin koska tulen taas tuntemaan jotain jotakuta kohtaan.

Olen jäässä sisäisesti. Ihminen kenestä välitin suunnattomasti otti ja jätti viikko sitten aivan yllättäen. En pysty itkemään, en nauramaan, en puhumaan koko asiasta. Leikin hyväntuulista vaikka sisäisesti kiljun täysillä. Kaipaan suunnattomasti takaisin hänen turvalliseen syliinsä piiloon ilkeää ja pahaa maailmaa. Tiedän että se ei enää ole mahdollista ikinä ja tunnen että muserrun hiljalleen.

Säälittävää ja olen sentään jo 26v.

Olen todella masentunut. Tuntuu, että olen hukannut elämäni kokonaan. Olen yksin, ja pidän siitä. Haluaisin ystäviä, mutta tuntuu, ettei mikään enää kiinnosta. Toivon, että kun menen yläasteelle saan uusia ystäviä. Minulla on ollut muutama tyttöystävä, mutta mistään jutusta ei ole tullut mitään. Tuntuu kuin olisi aikuistuneempi kuin muut. Se ei ole hauskaa. Kun suukotin exääni poskelle silloin kun olimme yhdessä, hän nolostui. Hän ei koskaan uskaltanut tehdä mitään muuta kuin halata. Toivon todella syvästi, että pääsisin tutustumaan muihin ihmisiin ja saisin ystäviä. Kyllähän yläasteelle mennessä on pakko keskustella muiden kanssa, ja kyllä sen huomaa kenen kanssa on kiva olla, mutta mitä jos kenenkään mielestä ei ole kiva olla minun kanssani? Mitä jos minusta ei pidetä. Tuntuu, että elän koko ajan paineen alla. Tuntuu, että jos en käyttäydy tietyn kaavan mukaan niin minua vihataan. Entiset "ystäväni" olivat hirveitä. He olivat kovia esittäjiä, ja jos joku oli erilainen kuin muut, niin se erilainen potkittiin ulos "jengistä". Ja minä olin se erilainen. Minä pidin eri asioista kuin he, eri tytöistä kuin he, pidin tietynlaisesta elämäntyylistä kuin he. Kuuntelin musiikkia mistä pidin, muut kuuntelivat sitö musiikkia mitä muutkin. Vaikka he eivät edes pitäisi kyseisestä musiikista. Olin kaikinpuolin erilainen. Heidän käytöksensä oli todella lapsellista. He esittivät koko ajan ja syrjivät erilaisia. Ainoastaan kauniit tytöt kelpasivat. He eivät uskaltaneet olla oma itsensä tyttöjen seurassa. He esittivät tyttöjen seurassa, pilkkasivat muita tyttöjen seurassa, ja haukkuivat rumat tytöt. Minäkin liikuin tyttöjen seurassa. Kuitenkin erilaisten tyttöjen. He eivät olleet kovin kauniita, mutta minä en välittänyt siitä. Minä pidin niistä tytöistä. He olivat hauskoja. Eiköhän tämä tunnustaminen riitä. Olen erilainen ja tulen myös ikuisesti olemaan.

- Masentaa niin perkeleesti kun tää mun elämä tuntuu olevan vaan paskaa päivästä toiseen. Aina kun joku asia tuntuu menevän kivasti niin kyllä joku saatana tulee ja pilaa sen. Tätä ei ole jatkunut vain kuukausia vaan koko elinikäni! Onko onnellisuus tässä kurjassa maailmassa todellakin liikaa pyydetty?

Missä Jumala tälläisnä hetkinä on?

itken.... minulla on ikävä...

Olen erittäin ihastunut hyvään kaveriini. (En usko että voin enää koskaan käyttää sanaa rakastua...)

Harrastimme kerran humalassa seksiä, ja sen jälkeen ilmapiiri on aina ollut äärimmäisen nihkeä. Hän puhuu minulle vain kun on pakko, ja minä tunnevammaisena en uskalla kertoa tunteistani.

Kuulin yhteiseltä tuttavaltamme juuri, kuinka tämän pojan entinen tyttöystävä haluaa hänet takaisin. Olen aivan varma että näin tuleekin käymään.

Silti luen näitä tunnustuksia ja toivon että saisin tietää että hän sittenkin pitää minusta. Koska minulla ei oikeastaan ole ketään jolle voisin asiasta puhua. Masennun pitkäksi aikaa jos yksikään tunnustus ei edes voisi olla hänen kirjoittamansa.

Lisäksi en ole vieläkään löytänyt elämälleni mitään tarkoitusta. Masennukseni pysyy muuten kurissa, mutta usein pienikin vastoinkäyminen saa aikaan massiivisen itkukohtauksen.

N23

Väsyttää aina ja ikuisesti. Elämä? Miehiä
on, toisaalta ei yhtään. Mikä vaivaa?Idiootti,laiska ja saamaton, ei hyvä kombinaatio

Olen rakastanut silmittömästi tyttöystävääni vuosia ja nyt hän jätti minut ongelmiemme vuoksi. En osaa vihata häntä, haluaisin vain rakkaani takaisin mutta hän ei halua olla missään tekemisissä kanssani. Tuntuu että minulla ei ole enää mitään jäljellä elämässäni enkä tiedä mitä tekisin. Oma opiskelu tai muu elämä tuntuu turhalta. Itsemurhakaan ei ole vaihtoehto koska se tuhoaisi rakkaani ja vanhempani täysin. Olen vain kuori josta sielu on revitty ulos!

Pidän animesta. En friikkimäisesti, mutta olen todella innostunut siihen. Mielestäni "länsimaiset" ohjelmat ja sarjat ovat animeen verrattuna kylmiä. Animessa suuria tunteita käsitellään uskottavasti.

Olen ulkopuolitse rauhallinen ja hiljainen ihminen. Mutta olen ollut sellainen jo yli viisitoista vuotta. Kaikki ne tunteet siltä ajalta olen "pullottanut" ja piilottanut sisääni. Koska ne ovat pelottavia, erilaisia tunteita. Haluaisin saada osaksi sympatiaa ja myötätuntoa, mutta pelkään, että kukaan ei ymmärrä. Nyt viime aikoina tunteeni ovat alkaneet "valua" yli rajojen ja koen nykyään sangen voimakkaita emotionaalisia reaktiota yhä useammin. Tuntuu, että pää räjähtää, kun on niin paljon sanomatonta sisällä. Kukaan ei kuuntele/ymmärrä tai sitten heitä ei vaan kiinnosta.

Käyn psykologilla. Toivottavasti se auttaa.

Kummastelen miksi ihmiset täällä pelkäävät, että heidät tunnistettaisiin tunnustuksistaan. Tämä on Internet; anonyymiuden luvattu maa.

En ole montaa kertaa keskustellut kenenkään kanssa tunteistani, ajatuksistani tai huolistani vapaaehtoisesti. Pelkään kohdata ongelmani, koska niiden korjaaminen on niin vaivalloista, mahdollisesti raskasta ja vaikeaa. Mieluummin elän jossain älyttömässä helpossa harmaudessa, jossa kiellän itseni ja unohdun, kuin toimin aktiivisesti tavoitellen päämääriä ja olen vuorovaikutuksessa ihmisten kanssa. En haluaisi, mutta tämä on helpointa. Pitäisi hankkiutua terapiaan, mutta en saa aikaiseksi järjestää sitä itselleni. En nauti olostani. Itken jatkuvasti. Itsekurini on olematon.

Elän kutakuinkin jatkuvassa apatiassa. Koulussa kayn pääasiassa, koska siten pääsen siitäkin eroon jonain päivänä. Yritän välillä nostaa itseäni tästä apatiasta pelaamalla ja katsomalla animea. Anime yleensä piristääkin, mutta koska olen iän karttumisen mukaan tullut yhä huonommaksi pelaajaksi, olen yleensä pelaamisen jälkeen vain entistä ärsyyntyneempi.

Nuorena olin avoin ja sosiaalinen ihminen. Halusin olla kaveri kaikkien kanssa ja muut käyttivätkin sinisilmäisyyttäni häikäilemättä hyväkseen. Nykyään olen kyllästynyt ihmisiin. En jaksa useimmiten edes vaivautua yrittämään mitään sosiaalista kontaktia ellei joku muu tee aloitetta. Jos olen ihmisseurassa tunnen itseni lähes poikkeuksetta täydeksi ulkopuoliseksi. Suljenkin lähes aina kotini ulkopuolella ulkomaailman pois, soittamalla heviä kovaa kannettavalla cd-soittimellani.

Olen rakastanut toista ihmistä vain kaksi kertaa elämässäni. Tarkemmin ajateltuna en ole varma voiko sitä kutsua rakkaudeksi. Näin jölkeenpäin ajateltuna se muistutti enemmänkin jonkinlaista himoa. Näistä henkilöistä molemmat torjuivat minut, mutta toisen kanssa olen vielä ihan hyvissä väleissä. Olen myös miettinyt mitä on se "todellinen" rakkaus tai ystävyys, josta välillä kuulee puhuttavan. Olen oikeastaan lähes kaikissa ystävyyssuhteissani joutunut itse aina pitämään ystävyyttä kasassa ottamalla yhteyttä jne. Nyt lähes kaikki ystävyyssuhteeni ovatkin kariutuneet kun siirryin pari vuotta sitten lukioon.

Olin aina poikkeuksellisen herkkä mieheksi. Lapsena itkin milloin mistäkin ja myös kavereille sattuneet pahat tapahtumat saattoivat saada minut valtavan tunnekuohun valtaan. Nykyään en ole itkenyt julkisesti vuosikausiin, mutta välillä aamuyöllä herään ja tajuan oman tarpeettomuuteni ja alan itkeä jos muita ei ole paikalla. Aloin melkein itkeä myös tätä kirjoittaessani.

En pysty muistamaan juuri mitään lapsuudestani sekä nuoruudestani. Eipä siinä toisaalta niiden harvojen jäljellä olevien muistikuvien perusteella olisi paljoa muisteltavaa. Persiistä melkein koko lapsuus. Haluaisin myös polttaa kaikki valokuvat lapsuudestani.

Tulipas tästä ärsyttävän pitkä tunnustus, mutta ehkä tämä tästä hieman helpottaa...
M17

olen aivan täydellisen rakastanut yhteen naiseen ja haluan päästä eroon tästä tunteesta sillä hän asuu norjassa ja seurustelee...nään tästä naisesta usein unia siis aivan lapsystävällisiä,mutta kuitenkin ne saa
tunteeni ja myöskin henkisen pahan olon kasvaamaan liian suureksi...tietenkin ikävä on se suurin paha olo...sen
tiedän etten tätä kauaa tule kestämään...luultavasti teen itselleni jotain,mutta toivon että kestän tai että tapaisin jonkun uuden ja unohtaisin........mutta tuskin...

Elämässä on paljon julmia asioita, mutta pahinta on tajuta olevansa pelkkää geneettistä jätemateriaalia...

Minun kaltaisten ihmisten pitäisi kuolla.