Minua harmittaa se, että vaikka elämässäni tuleekin vastoinkäymisiä, en pysty jäädä suremaan niitä. Minusta ei vain yksinkertaisesti huomaa, vaikka olisinkin masentunut tai elämäni menisi päin persettä. Onnistun aina peittämään sen ja sulkemaan sen sisääni silloin, kun olen kavereideni seurassa, mutta kun olen yksin en pysty muuta ajattelemaan, kuin huoliani ja ahdistun. Tahtoisin sairastua johonkin oikeasti vakavaan masennukseen tai saada pahoja ahdistuskohtauksia ollessani kavereideni seurassa, ihan vain sen takia, että joku huomaisi ongelmani. Mulla on elämässäni ihmisiä joille puhua, mutta jostain syystä en vain pysty tai tahdo, on vain helpompaa pitää se kaikki sisällään. Pahojen asioiden pois sulkemisesta on tullut mulle suojamekanismi tai jotain, se on kehittynyt silloin, kun mulla ei ollut paljon kavereita ja mun oli pakko pitää se sisälläni, kun ei ollut ketään kelle puhua.
Vihaan kielioppivirheistä vonkuvia ihmisiä, varsinkin "väärien" sanojen käytöstä valittavia. Jumalauta kieli kehittyy ajan myötä! Ei tainnut Agricolakaan(yks paskan hailee miten se oikeesti kirjotetaan) ihan tällästä suomen kieltä kehittää, joka nyt on sitä "oikeeta" suomea.
Sain juuri tietää eräästä minulle läheisestä ihmisestä asioita, joita en olisi halunnut tietää. Mutta silti haluan viettää, vaikka koko loppu elämäni hänen kanssaan.
Vihaan myös ihmisiä, jotka pitävät tupakoivia jotenkin alempina ihmisinä.
Myöskin ihmiset, jotka halveksuvat sellaisia joille vastakkaisen sukupuolen lähestyminen on vaikeaa, vituttavat mua. Se on ihan samallaine kammo kuin korkean paikan kammo tai mikä muu fobia vain!
Haistakaa vaan kaikki vittu!