Olen harkinnut vakavasti, että katkaisisin välini lopullisesti lähes koko vanhaan kaveriporukkaani.
Olen tuntenut osan näistä ihmisistä jo lähes 25 vuotta. Nuorempana olin erittäin sosiaalinen ja minulla oli valtava määrä kavereita ja tuttavia. Olin lapsena ja nuorena koulukiusattu ja melko yksinäinen, joten kun parikymppisenä löysin ensimmäistä kertaa elämässäni porukan, jossa minut hyväksyttiin sellaisena kuin olin, se merkitsi minulle aivan helvetisti.
Meitä oli paljon. Järjestimme bileitä, illanistujaisia ja reissuja, matkustelimme yhdessä ja näimme toisiamme jatkuvasti. Olin itsekin usein järjestämässä yhteisiä tapahtumia ja tunsin ensimmäistä kertaa elämässäni olevani jossain porukassa oikeasti pidetty, haluttu ja tärkeä. Siitä joukosta löytyi myös muutama todella läheinen ystävä.
Yksi heistä oli vuosien ajan ehkä paras ystäväni.
Jossain vaiheessa hänen käytöksensä minua kohtaan alkoi kuitenkin muuttua. Varsinkin muiden seurassa hän alkoi vähätellä sanomisiani, keskeyttää minua, vinoilla tekemisistäni ja kohdella minua tavalla, joka sai minut tuntemaan itseni jatkuvasti muita alempiarvoisemmaksi. Välillä tuntui siltä, että hänellä oli jokin pakonomainen tarve määritellä porukan nokkimisjärjestys ja varmistaa oma asemansa painamalla minua alaspäin.
Aluksi muutkin huomasivat tämän ja ihmettelivät hänen käytöstään.
Sitten oma elämäntilanteeni muuttui. Tapasin puolisoni, muutimme yhteen, perustimme perheen ja luonnollisesti aikaa kavereiden kanssa hengailuun oli vähemmän. Se kuuluu elämään, enkä missään nimessä ajattele, että perheen perustamisen jälkeen vanhojen ystävyyssuhteiden pitäisi jatkua täsmälleen samanlaisina kuin parikymppisenä.
Mutta samalla tapahtui jotain muutakin.
Kun en enää ollut yhtä aktiivisesti mukana porukan menoissa, aloin vähitellen tuntea itseni ulkopuoliseksi myös silloin kun olin mukana. Yhteydenpito hiipui. Aloin jälkikäteen huomata somesta, että porukka oli viettänyt yhdessä iltaa tai ollut reissussa, mutta minua ei ollut edes kutsuttu. Lopulta lakkasin itsekin yrittämästä.
Nykyään meillä on edelleen yhteinen viestiryhmä. Olen siellä lähinnä hiljaisena sivustaseuraajana.
Ja tässä tulee ehkä se asia, jota minun on kaikkein vaikein myöntää:
Minusta tuntuu edelleen pahalta olla siellä.
Muut voivat jakaa päivittäin keskenään typeriä meemejä, videoita, vitsejä ja täysin yhdentekevää paskaa, ja niille nauretaan yhdessä. Jos minä pitkästä aikaa osallistun keskusteluun tai jaan jotain, se jää usein kokonaan huomiotta. Ja jos siihen reagoidaan, vastaanotto tuntuu hämmästyttävän usein vähättelevältä, ihmettelevältä tai suorastaan töykeältä. Erityisesti tämän entisen läheisen ystäväni suunnalta.
Ja muut ovat yleensä hiljaa.
Olen huomannut alkaneeni miettiä ennen viestin lähettämistä, kannattaako minun sanoa mitään. Joskus kirjoitan jotain ja poistan sen ennen lähettämistä. Välillä kokeilen pitkän tauon jälkeen osallistua keskusteluun ja huomaan pian taas ajattelevani: ”Ai niin. Juuri tämän takia olen hiljaa.”
Olen viime vuosina muutenkin erakoitunut paljon. En juuri tapaa kavereita tai käy juhlissa, vaikka kutsuja joskus tuleekin. Olen pitkään ajatellut, että minusta vain tuli vanhemmiten epäsosiaalinen ihminen.
Viime aikoina olen kuitenkin alkanut epäillä sitä selitystä.
En ehkä olekaan lakannut kaipaamasta ihmisiä. En vain enää kaipaa suurta joukkoa ympärilleni.
Kaipaan ihmisiä, joiden seurassa tunnen olevani turvassa, arvostettu ja nähty. Ihmisiä, joiden kanssa minun ei tarvitse miettiä, olenko tervetullut tai joudunko taas jonkun vittuilun kohteeksi.
Ja siksi olen nyt ensimmäistä kertaa vakavasti harkinnut poistuvani tuosta viestiryhmästä ja samalla hyväksyväni sen, että nämä ystävyyssuhteet ovat ehkä jo kauan sitten tulleet tiensä päähän.
Se tuntuu yllättävän vaikealta. Ei siksi, että nykyään kaipaisin näitä ihmisiä erityisen paljon, vaan koska heihin liittyy valtava pala nuoruuttani ja elämäni ehkä sosiaalisinta ja onnellisinta aikaa. He olivat joskus minulle todella tärkeitä.
Ehkä juuri siksi olen roikkunut mukana näin pitkään.
Tunnustukseni kai on tämä:
Olen yli kymmenen vuotta pitänyt kiinni ihmisistä, joiden seurassa en enää tunne kuuluvani joukkoon, koska minun on ollut vaikea hyväksyä, että joskus elämäni tärkeimpiin kuuluneet ystävyyssuhteet voivat yksinkertaisesti kuolla.
Ja nyt mietin, olisiko vihdoin aika päästää niistä irti.