TunnustustenLuola.fi

Olen aina halveksinut koulukiusattuja, tai niitä "joilla ei ole yhtään kavereita". Olen ajatellut että miten voi olla että jollain ihmisellä ei olisi kavereita. Sillon tunsin itseni paremmaksi kuin muut, olihan minulla kaksi tosi hyvää ystävää jotka olen tuntenut koko elämäni, puhumattakaan niistä mahtavista tosikavereista jotka olin tuntenut vähän lyhyemmän ajan. Sitäpaitsi minulla oli niin paljon hyvännäköisiä tyttöjä hoidossani, että ei niistäkään ollu huomattavaa pulaa.

Viime vuonna koin omituisen asian, rakastuin. Ylimääräiset tytöt jäi pois ja tunsin olevani vielä onnellisempi, vielä rikkaampi kaverimäärältäni.

Tunnustin rakkauteni tyttöä kohtaan viime kuussa. Sen jälkeen se ei ole puhunu minun kanssa, otettuaan asian negatiivisin mielin vastaan. Eilen kun minun piti tavata kaikki parhaimmat kaverini sovitussa paikassa sovittuun aikaan, ei ketään näkynyt. Soittelin ympäri niille, mutta kukaan ei vastannut/löi luurin korvaan. Vihdoinkin sain kiinni yhden kavereistani, joka ei ollut tajunnut että minulle ei saisi kertoa missä kaikki loput kavereistani sijaitsee. Sen kauniin tytön luona. Kaikki kaverini.

Siinä sitten seisoin, yksin kaljojeni kanssa keskellä Helsinkiä, ilman kavereita, ilman tyttöystävää.

En ole ollenkaan koulukiusattuja tai kaverittomia ihmisiä parempi. Itseasiassa, olen varmasti ansainnut tämän kohdeltuani niin montaa ihmistä väärin. Silti tämä sattuu enemmän kuin mikään muu. Kyynel valuu pitkin poskeani, elämä tuntuu liian isolta elettäväksi. Ekaa kertaa olen kaikkien hylkäämä, niinkuin olen itse jättänyt muita ihmisiä ulkopuolelle. Kyynel kyyneleen jälkeen, sisimmissäni sattuu vain enemmän. En tiedä mitä tehdä, en tiedä mihin mennä. Tiedän vain yhden asian, mikään ei tule olemaan ennallaan. Kliseistä, mutta totta.

olen saanut opinnoistani parhaita arvosanoja, mutta ne lähinnä ahdistaa mua. tunnen olevani väärällä alalla, enkä voi ymmärtää miks mun tekemisiä arvostetaan. olen edelleen liian velvollisuudentuntoinen, vaikka kuvittelen nykyään olevani boheemi. teen asiat ajallaan, koska pelkään kärsiväni mokista tulevaisuudessa. joinain päivinä pidän opiskelusta ja näen itseni tulevaisuudessa alalla, mutta silti tekisi mieli jättää arki ja lähteä toteuttamaan itseään ja unelmia, jotka ei liity opiskeluun mitenkään. silti tiedän, etten uskalla tehdä sitä ja siksi vihaan itseäni. on naurettavaa olla lähtemättä, jos se on jotain jota todella haluan. tyhmä.

minua nauratti kun kuulin että madridissa kuoli porukka parisen sataa

mulle on aivan sama vaikka bin laden kävelis vastaan, en ilmoittais kellekkään

vihaan amerikkalaisia yli kaiken

välillä tulee tunne että vois tappaa jonku, ihan huvikseen. suunnittelen sen jo valmiiksi miten ja kenet tapan, mutta jokin pieni järjen hiukkanen taistelee vastaan ja en sitä lopulta tee.

itsemurhankin meinasin tehdä, seisoskelin avolouhoksella isäni kanssa, melko lähellä reunaa ja tuli suunnaton halu hypätä alas, mutta en sitten kuitenkaan tehnyt sitä.

moni kaverini on suunnitellut tai yrittänyt itsemurhaa

en liiku paljon öisin ulkona koska epäilen/pelkään että vinksahtaa päässä ja pahasti, vaikka toisaalta joskus se tuntuisi olevan helpotus

muiden silmissä olen ahkera ja luova työmies, jokaisen mielestä pomon suosikki, olen jopa yliystävällinen ja turhankin huolehtivainen muista, tulen toimeen kaikenlaisten ihmisten kanssa enkä kestä sitä että olisin toimettomana

minulla on ärsyttävä tyyli muistaa kaikki mitä kaverini sanovat kännissä, muistan aivan ihmeellisiä asioita ja vaikka siitä olisi kulunut jo yli vuosikymmen ja se olisi aivan mitätön asia

olen alkoholin suurkuluttaja kyseisten asioiden takia

Vietän tietokoneella suurimman osan ajastani, viikonloppuisn aamusta yöhön. Syön vain välillä ja urheilen myös. Olen ihmeen hyvässä kunnossa, vaikka en liiku hirveästi.

Minulla ei oikeastaan ole hyviä kavereita, vain yksi parempi, ja hänkään ei kerro minulle kaikkea mm. että hänellä on tyttöystävä etc. Kaiken hän kertoo kyllä eräälle huonommalle kaverilleen. Olen tutustunut IRCissä uusiin ihmisiin, joka on hyvä asia.

Olen polttanut pellon.

Vihaan galleria- irkkaajia, ja myös osa "kavereistani" on sellaisia.

Runkkaan paljon, joinakin päivinä jopa 5-10 kertaa. Tyttöystävää minulla ei ole, mutta toivoisin että tulee pian olemaan.

Minä en välitä miehen tunteista tai tarpeista, mutta miehen pitää elää minun tunteideni ja tarpeideni mukaan. Miehillä on minulle vain välinearvoa.

Olen ihastunut 2vuotta itseäni vanhempaan tyttöön. Arvaan ,että hän ei ole kiinnostunut minusta mutta jostain syystä yritän uskotella itselleni ,että hän tuntisi minua kohtaan samanlailla kuin minä häntä kohtaan. Vähän aikaa sitten hän pyysi minua tanssimaan yhdissä bileissä ja tämän takia luulen ,että minulla olisi häneen jotain mahdollisuuksia. Minua harmittaa ,että olimme yhdessä kesällä sillä sekin saa minut luulemaan ,että minulla olisi häneen jotain mahdollisuuksia.

Haluaisin kertoa tämän kaiken hänelle mutta en uskalla sillä pelkään ,että hän ajattelee että luulen itsestäni liikoja. Kumminkin minua harmittaa ,että en kerro tätä hänelle koska kuvittelen ,että hän sittenkin pitäisi minusta mutta ei kerro sitä minulle.

Tunnen oloni välillä pieneksi ja mitättömäksi.

Soittelin penskana paljon pilapuheluita niin tutuille kuin vieraillekin ja esiinnyin milloin minäkin henkilönä. Eräälle mummolle uskottelin olevani hänen lapsenlapsi, jonka veli oli kuollut syötyään pyykkipulveria. Tuo juttu tosin selvisi muutaman päivän päästä, kun soitin hänelle uudestaan. Hän oli ollut yhteydessä lapsenlapsensa vanhempiin ja kaikki tuntui olevankin hyvin siinä perheessä...valehtelin mummolle, että minulla siis onkin vain sattumalta sama nimi, kuin lapsenlapsellasi ja kaikki onkin vain väärinkäsitystä. Että pitikin vanhaa ihmistä säikytellä ja huijata. :(

kerran tullessamme viettämästä kosteaa iltaa paikallisesta ravitsemusliikkeestä päätimme kaverini kanssa keksiä jotain mieltä ylentävää tekemistä. lähellä oleva nakkikioski oli jo kiinni ja siitä suivaantuneina meidän luonnollisesti piti heittää sattumalta tiellemme osunut kohtuu arvokas maastopyörä lähellä sijaitsevaan merenlahteen. sinne fillari upposi sekunnissa. en tuntenut ylpeyttä aamusella, enkä tunne vieläkään.

Mielestäni ihmisten seura on ikävystyttävää, ja viihdyn paljon paremmin yksinäni. Paras ystäväni ei tiedä minusta juuri mitään. Olen lopettanut kaksi kirjeystävyyttä, toisen lapsuuteni parhaan kaverin kanssa. Kadun sitä. Inhoan sitä, että kaksi hyvää ystävääni ovat toistensa parhaita kaveruksia.

Minun itsetuntoni on pyörä nolla, ja uskon, että kukaan ei minusta välitä. Pidän itseäni läskinä ja rumana, vaikka olen kuullut toista.

Olen myös tajuttoman ujo, johtuen varmaan itsetuntoni heikkoudesta. Olen yleensä hiljaa uusien tuttavuksien lähettyvillä, ja noin kuukauden päästä uskallan puhua heille jotain. Tämän takia minua pidetään hieman outona.

Olen myös vainoharhainen. Aina jos kuulen jonkun puhuvan jotain ja nauravan, luulen, että he nauravat minulle.

Kuuntelen heviä, ja haudon pimeitä ajatuksi aina iltaisin.
Olen miettinyt kuinka vapauttavaa olisi tappaa itseni. Mutta en ole sitä rohjennut tehdä, koska pelkään kuolemaa.

Uskon Jumalaan jotenkuten, ja rukoilen joka ilta siinä toivossa, että joku minut pelastaa kuoleman jälkeen.

Olen teini-natsi, ja haaveilen Suur-Suomesta ja Ruotsalaisten alistuksesta (arvaatte varmaan, että vihaan Ruotsia yli kaiken).

Toivon myös, että joku tappaisi kaikki arabit, ja mahdolliseimman nopeasti, ennen kuin ne saavat ydinaseita ja lopettavat elämän maapallolta.

En uskalla lähestyä tyttöjä, koska pelkään saavani heti kieltävän vastauksen, ja joutuisin heti koko koulun naurun aiheeksi. Ehkä olen jo sitä vähän.

Olen addiktoitunut vahvasti tietokoneeseeni, mutta olen lopettanut pelaamisen, nyt vain mätänen, IRCaan, ja kuuntelen musiikkia.

En ole koskaan juonut alkoholia, en edes vaikka isäni on sitä minulle tarjonnut. Kerran sorruin maistamaan tupakkaa, vai hyi helv kuinka pahalle se maistui. En ymmärrä miten jotkut voivat sitä polttaa.

Toivon olevani maailman kuningas ja, että saisin päättää ihmisten teloituksesta. Sitten kuolisi ainakin 1/2 maailman ihmisistä.

Vihaan tätä uutta Rap villitystä, ja lököttäviä housuja, en kyllä itsekkään pidä mitään pillejä, mutta sinne päin.

En tajua mitä järkeä täällä on edes elää, kun kuolee kuitenkin, ja maailma on menossa kankkulan kaivoon, ilma saastuu, ihmiset tappavat toisiaan, maat köyhtyvät, hyvinvointi laskee ja TV:ssä on oransseja palloja jotka sanovat: "Plop Plop Ploplololoplolpolploplop"

Olin kerran eräässä rautakaupassa töissä. Yrityksen pomo vittuili kokoajan ja valitti kuinka paskasti firmalla meni. Palkkani oli kesätyöläisen paskapalkkaa. Pomo valitti jokakerta minulle jotain negatiivista. Hän oli henkisesti tosi ilkeä. En saanut koskaan positiivista palautetta, koska olin niin paska. Työni oli lastauslaiturilla portinavaaja. Tarkistin ihmisten kuitit, että ne olivat maksaneet. Usein asiakkaat yrittivät vilppiä ja mennä maksamatta. Eräänä päivävä mittani tuli täyteen ja päätin tuottaa firmalle tai pomolle suurta tappiota. Päästin kaikki asiakkaat monen viikonajan tarkastamatta kuitteja. Firmalta oli pöllitty melkein koko lastauslaiturin tavarat. Puutavaraa, monta betonimyllyä, sementtisäkki lavoja. Useiden kymmenientuhansien eurojen edestä tavaraa ja useita rekallisia. Useimmat asiakkaat/varkaat olivat vielä isojen rakennus yrityksien työntekijöitä. Asiakkaat itse tiesivät varastavansa, vaikka avasin heille portin. Esitin tietämätöntä tavaroiden katoamiselle ja yritys nosti syytteen murtovarkaudesta, vaikka mitään näyttöä ei ollut. Olen helvetin onnellinen, kun pomo sekosi täysin. Firma saneerattiin 3kk myöhemmin. Kaikki työntekijät saivat kenkää. Olin helvetin tyytyväinen, mutta paha sai palkkansa. Itse en hyötynyt asiasta rahallisesti mitenkää, mutta henkisesti sain tyydytystä tekooni. Eli pomot kehukaa työntekijöitä!

En ole koskaan irkannut. Veljeni on tietokoneriippuvainen. Sen sijasta että tukisin häntä, olen ironinen ja ilkeä.

Tiedän, että eräs tuttuni kirjoittaa erääseen nettikeskusteluun säännöllisesti. En oikeastaan (enää) pidä hänestä, mutta silti minun vain pakko käydä lukemassa ne keskustelut, joihin tiedän hänen kirjoittavan.
Oikeastaan lakkasin pitämästä hänestä juuri noissa keskustelussa ilmenneitten asioiden vuoksi. Ja luen keskusteluja ehkä vielä vastaisuudessakin, jotta mahdollisesti saisin lisää syitä pitää hänestä vielä entistä vähemmän.

-Olen varastanut kaksi kertaa kaupasta karkkia, enkä ole jäänyt kiinni
-Puhun yksinäni
-Vihaan jenkkejä. Mä haluaisin rakentaa pommin, jolla pistää koko Jenkkilä tasaseks.
-Haluasin tappaa yhden ihmisen, koska se omi mun kaverit.

Olen kohta 16 v. enkä ole koskaan ihastunut keneekään. Olen kateellinen niille jotka ovat. Useimmat ovat. Kun minulta kysytään asiasta, valehtelen salamyhkäisesti.

Käytän hyväksi ystäviäni.. En seksuaalisesti vaan kokeilen heidän avullaan päästä ylemmäksi "koulun hierarkiassa". Mutta se ei näytä toimivan, ja kukaan ei oikein pidä minusta, koska olen aika ujo. En ole koskaan juonut alkoholia, ja tupakkaakin olen polttanut vain kerran. Olen addiktoitunut tietokoneeseen, ja olen täys natsi. Kuuntelen heviä, eikä minulla ole koskaan ollut tyttöystävää, ja epäilen, että kuolen kahden kissan kanssa. Enkä ole edes etevä käyttämään konetta.. Kuuntelen vain musiikkia ja katselen TV:tä. Elämäni menee päin seiniä ja olen harkinnut monesti itsemurhaa. Ainoa asia mikä tuo pientä lohtua tähän elämän-kuvatukseeni on se, että saan kiitettäviä numeroita koulusta. Mutta numerotkin ovat nyt heikkenemässä.. Olen omasta mielestäni läski ja ruma, mutta ystäväni väittävät toisin.. Hekin varmaan kohta hermostuvat minulle kun kokoajan touhotan kuinka läski ja ruma olen.. En ole hyvä missään.. Voi kuin voisin aloittaa elämän alusta..

Olen vihannut isääni siitä saakka kun hän kertoi kolme vuotta sitten eroavansa äitini kanssa. Eron jälkeen lopetin harrastuksen, joka minulla oli ollut seitsenvuotiaasta saakka. Mikään ei enää tuntunut miltään.
Isäni ei tiedä miksi olen hänelle töykeä ja uskoo sen johtuvan murrosiästä. Mutta hän on ollut minulle etäinen koko elämäni ajan ja olen usein tuntenut jääväni kauas tärkeimmästä asiasta hänen elämästään, enkä usko, että voin koskaan antaa hänelle anteeksi. En voi hyväksyä, että hän kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen jätti äitini pinnallisen, yli 40-vuotiaan naisen vuoksi.
Vaikka erosta on kulunut jo kolme vuotta, itken yhä isääni kuin kuollutta. Näen hänet aivan eri ihmisenä kuin ollessani lapsi, isäni on ihminen, jota yhä uudestaan ja uudestaan pyysin leikkimään kanssani, turhaan.
Mikä pahinta, en vieläkään ole kertonut erosta parhaille koulukavereilleni. Pelkään, että he saavat sen selville jonkun muun kautta.

Humalluin viime viikolla reilusta lasillisesta viiniä niin pahaan kuntoon että makasin vain eteisen lattialla mahallani. Ei ollut mikään ensimmäinen kännini, enkä muutakaan järjellistä selitystä tuolle keksi. Jäi lähtemättä baariin sinä iltana...

nainen 18v

Miesystäväni pettää minua ja tiedän sen, mutta en ole paljastanut sitä hänelle. Siitä hyvästä petän häntä kahta kauheammin ja saan voimaa hymyillä hänelle tavallisessa arkisessa elämässä. Tiedän hänen myös lukevan tätä sivua ja salaisesti toivon viimein jääväni pettämisestä kiinni, jotta saisisimme puhuttua tämän asian selväksi tai lopetettua parisuhteemme. Oikeastaaan ihan sama kumpi. Rakastan häntä, mutta toisaalta miehiä tuntuisi riittävän kyllä siinäkin tapauksessa, ettei häntä olisi.

Minua ärsyttää se, että nykyään muotia on olla täysin kyyninen, negatiivinen, antisosiaalinen ja välinpitämätön. Ihmiset kuvittelevat, että se on jonkinlaista suurta yksilöllisyyttä, mutta sehän on päivän hitti! Samoin kaikenlainen erikoisuudentavoittelu pukeutumisen ym suhteen ärsyttää. Jos kaveripiiristäni 99% pukeutuu mustiin ja kuuntelee heavy/gootti/metalli-linjan musiikkia, en enää oikein usko siihen, että he ovat niin kovin erilaisia ja uniikkeja. Ja mikä ihme siinä on, että kaikkea ja kaikkia on koko ajan pakko haukkua ja kyykyttää? Mikä siinä on niin hienoa?