Olen aina halveksinut koulukiusattuja, tai niitä "joilla ei ole yhtään kavereita". Olen ajatellut että miten voi olla että jollain ihmisellä ei olisi kavereita. Sillon tunsin itseni paremmaksi kuin muut, olihan minulla kaksi tosi hyvää ystävää jotka olen tuntenut koko elämäni, puhumattakaan niistä mahtavista tosikavereista jotka olin tuntenut vähän lyhyemmän ajan. Sitäpaitsi minulla oli niin paljon hyvännäköisiä tyttöjä hoidossani, että ei niistäkään ollu huomattavaa pulaa.
Viime vuonna koin omituisen asian, rakastuin. Ylimääräiset tytöt jäi pois ja tunsin olevani vielä onnellisempi, vielä rikkaampi kaverimäärältäni.
Tunnustin rakkauteni tyttöä kohtaan viime kuussa. Sen jälkeen se ei ole puhunu minun kanssa, otettuaan asian negatiivisin mielin vastaan. Eilen kun minun piti tavata kaikki parhaimmat kaverini sovitussa paikassa sovittuun aikaan, ei ketään näkynyt. Soittelin ympäri niille, mutta kukaan ei vastannut/löi luurin korvaan. Vihdoinkin sain kiinni yhden kavereistani, joka ei ollut tajunnut että minulle ei saisi kertoa missä kaikki loput kavereistani sijaitsee. Sen kauniin tytön luona. Kaikki kaverini.
Siinä sitten seisoin, yksin kaljojeni kanssa keskellä Helsinkiä, ilman kavereita, ilman tyttöystävää.
En ole ollenkaan koulukiusattuja tai kaverittomia ihmisiä parempi. Itseasiassa, olen varmasti ansainnut tämän kohdeltuani niin montaa ihmistä väärin. Silti tämä sattuu enemmän kuin mikään muu. Kyynel valuu pitkin poskeani, elämä tuntuu liian isolta elettäväksi. Ekaa kertaa olen kaikkien hylkäämä, niinkuin olen itse jättänyt muita ihmisiä ulkopuolelle. Kyynel kyyneleen jälkeen, sisimmissäni sattuu vain enemmän. En tiedä mitä tehdä, en tiedä mihin mennä. Tiedän vain yhden asian, mikään ei tule olemaan ennallaan. Kliseistä, mutta totta.