Olen todella huomionkipeä. Pukeudun paljastaviin ja tiukkoihin paitoihin, tiukkoihin farkkuihin sekä korkokenkiin ja nautin kun huomaan miesten kiinnittävän minuun huomiota ulkona. Miehet tuntuvat luulevan minua paljon vanhemmaksi kuin mitä todellisuudessa olen ja ulkonäköäni kehutaan lähes päivittäin. Varsinkin vartaloani on kehuttu paljon. Tiedän olevani todella hoikka ja uskon olevani tietyllä tapaa kauniskin, mutta Silti peiliin katsoessani näen lihavan, möhömahaisen, liian lyhyen, lattarintaisen ja ruman teinitytön, jolla on järkyttävä kaksoisleuka.
Yritän pitää itseni hoikkana ja jokainen suklaapala, karkki tai jäätelö lisää ahdistustani painostani. Useimmiten käyn vähintään 6 kertaa viikossa monen tunnin mittaisella lenkillä josta juoksen vähintään puolet, jonka lisäksi teen päivittäin useita eri lihasharjoituksia pitääkseni itseni kunnossa. Liikunnan määrä ei olisi ongelma, jos söisin terveellisesti. Niin en kuitenkaan tee. Saatan olla useita päiviä syömättä lähes ollenkaan, eläen pelkillä mehuilla ja vitamiinipillereillä. Siitä huolimatta en tunne nälkää. Jatkuvasti kuitenkin tekee mieli syödä. Joskus ostan tai etsin kotoa valtavat määrät karkkia ja epäterveellisiä ja rasvaisia "herkkuja" ja ahmin kaiken kerralla, jonka seurauksena tunnen todella huonoa omatuntua itsekurin puutteestani ja ahdistun entistä enemmän epäterveellisistä elämäntavoistani ja karsin syömisiäni vielä vähempään. En ole kertonut tästä kenellekään, enkä usko kenenkään huomanneen mitään. Kaikesta huolimatta paasaan tuttavilleni terveellisistä elämän tavoista ja naureskelen heidän laihdutuskuureilleen.
Kärsin paniikkikohtauksista ja niitä esiintyy varsinkin kun löydän itseni tilanteista, joista minun on vaikea päästä pois. En pysty pysyttelemään kauaa paikallani ja keskittymiskykyni on nollissa. Siitä johtuen koulussa kerään tunneilla tavarani kasaan reilusti ennen tunnin loppua ja ryntään luokasta ulos ensimmäisenä kykenemättä ahdistukseltani muistamaan mitään tunnilla käsitellyistä asioista. Turhaa kai mainitakaan, ettei koulu todellakaan suju. Minun on myös vaikeaa olla tekemisissä yhtään tuntemattomampien ihmisten kanssa ja kärsin sosiaalisista fobioista. En uskalla kertoa peloistani kenellekään, sillä pelkään ihmisten luulevan, että kaikki ongelmani ovat vain keksimiäni tapoja saada huomiota.
Osittain peloistani johtuen elän paljon pääni sisällä omassa kuvitteellisessa maailmassani, jossa pystyn kontrolloimaan tapahtumien kulkua, ja jossa elämä on helppoa eikä minun tarvitse kantaa vastuuta mistään.Kuvittelen usein tavallisia arkipäiväisiä tapahtumia ja joskus minun on vaikeaa erottaa kuvitelmat todellisuudesta. Haluaisin olla taas 5 vuotias. Silloin elämä oli helppoa, ei tarvinnut kantaa vastuuta, ja oli helppoa olla onnellinen.
Olen 17 vuotias ja pelkään tajuttomasti aikuistumista. Haluaisin lisää oikeuksia ja vapauksia, mutta silti pelkään niitä seuraavaa vastuuta. Kaikkein eniten pelkään epäonnistumista. Kaiken on oltava täydellistä, enkä suo itselleni oikeutta suoriutua tehtävistä muuten kuin täydellisesti. Se johtaa usein siihen etten kelpuuta aikaansaannoksiani ja sanon etten ole ehtinyt edes yrittää. Tavoitteeni on aina täydellisyys. Oli sitten kyse mistä tahansa. Jos en usko pääseväni tavoitteeseeni, en usein edes halua yrittää.
En usko kenenkään tietävän yhdestäkään ongelmastani. Olen ystävällinen, kohtelias, hillitty, ymmärtäväinen ja aina huoliteltu, hymyilen paljon ja autan usein muita. Ajattelen asiat aina myös muiden kannalta. Joskus tuntuu että ajattelen muiden tunteita jopa liikaa. En enää tiedä (jos olen ikinä tiennytkään) kuka itse olen tai mitä haluan.
Yhtä asiaa en kuitenkaan ymmärrä. Nimittäin sitä, kuinka ihmiset valittavat vihaavansa milloin ketäkin, usein täysin tuntemattomiakin. Kuten "siis että mä niinq vihaan hevareita/hoppareita/gootteja!".. Itse en usko olevani edes kykenevä tuntemaan vihaa. En vain voi kuvitella vihaavani ketään. Tähän astisesta elämästäni löytyy ihmisiä, jotka ovat pahoinpidelleet minua sekä henkisesti että fyysisesti ja tehneet muutenkin kaikkensa tehdäkseen elämästäni vaikeaa. En silti voi sanoa vihaavani heitä, voin ainoastaan sanoa, etten ymmärrä heitä tai heidän ajatusmaailmojaan. Vaikka jotain asiaa ei ymmärrä, se ei silti tarkoita sitä, että kyseistä asiaa pitäisi vihata (/olisi oikeutettua vihata kyseistä asiaa).
Kiitokset ja onnittelut kaikille teille, jotka jaksoitte lukea (katkeran kuuloisen) tilitykseni loppuun asti.
Kai se on totta, että tunnustaminen helpottaa.