TunnustustenLuola.fi

Olen ihastunut 2vuotta itseäni vanhempaan tyttöön. Arvaan ,että hän ei ole kiinnostunut minusta mutta jostain syystä yritän uskotella itselleni ,että hän tuntisi minua kohtaan samanlailla kuin minä häntä kohtaan. Vähän aikaa sitten hän pyysi minua tanssimaan yhdissä bileissä ja tämän takia luulen ,että minulla olisi häneen jotain mahdollisuuksia. Minua harmittaa ,että olimme yhdessä kesällä sillä sekin saa minut luulemaan ,että minulla olisi häneen jotain mahdollisuuksia.

Haluaisin kertoa tämän kaiken hänelle mutta en uskalla sillä pelkään ,että hän ajattelee että luulen itsestäni liikoja. Kumminkin minua harmittaa ,että en kerro tätä hänelle koska kuvittelen ,että hän sittenkin pitäisi minusta mutta ei kerro sitä minulle.

Tunnen oloni välillä pieneksi ja mitättömäksi.

Soittelin penskana paljon pilapuheluita niin tutuille kuin vieraillekin ja esiinnyin milloin minäkin henkilönä. Eräälle mummolle uskottelin olevani hänen lapsenlapsi, jonka veli oli kuollut syötyään pyykkipulveria. Tuo juttu tosin selvisi muutaman päivän päästä, kun soitin hänelle uudestaan. Hän oli ollut yhteydessä lapsenlapsensa vanhempiin ja kaikki tuntui olevankin hyvin siinä perheessä...valehtelin mummolle, että minulla siis onkin vain sattumalta sama nimi, kuin lapsenlapsellasi ja kaikki onkin vain väärinkäsitystä. Että pitikin vanhaa ihmistä säikytellä ja huijata. :(

kerran tullessamme viettämästä kosteaa iltaa paikallisesta ravitsemusliikkeestä päätimme kaverini kanssa keksiä jotain mieltä ylentävää tekemistä. lähellä oleva nakkikioski oli jo kiinni ja siitä suivaantuneina meidän luonnollisesti piti heittää sattumalta tiellemme osunut kohtuu arvokas maastopyörä lähellä sijaitsevaan merenlahteen. sinne fillari upposi sekunnissa. en tuntenut ylpeyttä aamusella, enkä tunne vieläkään.

Mielestäni ihmisten seura on ikävystyttävää, ja viihdyn paljon paremmin yksinäni. Paras ystäväni ei tiedä minusta juuri mitään. Olen lopettanut kaksi kirjeystävyyttä, toisen lapsuuteni parhaan kaverin kanssa. Kadun sitä. Inhoan sitä, että kaksi hyvää ystävääni ovat toistensa parhaita kaveruksia.

Minun itsetuntoni on pyörä nolla, ja uskon, että kukaan ei minusta välitä. Pidän itseäni läskinä ja rumana, vaikka olen kuullut toista.

Olen myös tajuttoman ujo, johtuen varmaan itsetuntoni heikkoudesta. Olen yleensä hiljaa uusien tuttavuksien lähettyvillä, ja noin kuukauden päästä uskallan puhua heille jotain. Tämän takia minua pidetään hieman outona.

Olen myös vainoharhainen. Aina jos kuulen jonkun puhuvan jotain ja nauravan, luulen, että he nauravat minulle.

Kuuntelen heviä, ja haudon pimeitä ajatuksi aina iltaisin.
Olen miettinyt kuinka vapauttavaa olisi tappaa itseni. Mutta en ole sitä rohjennut tehdä, koska pelkään kuolemaa.

Uskon Jumalaan jotenkuten, ja rukoilen joka ilta siinä toivossa, että joku minut pelastaa kuoleman jälkeen.

Olen teini-natsi, ja haaveilen Suur-Suomesta ja Ruotsalaisten alistuksesta (arvaatte varmaan, että vihaan Ruotsia yli kaiken).

Toivon myös, että joku tappaisi kaikki arabit, ja mahdolliseimman nopeasti, ennen kuin ne saavat ydinaseita ja lopettavat elämän maapallolta.

En uskalla lähestyä tyttöjä, koska pelkään saavani heti kieltävän vastauksen, ja joutuisin heti koko koulun naurun aiheeksi. Ehkä olen jo sitä vähän.

Olen addiktoitunut vahvasti tietokoneeseeni, mutta olen lopettanut pelaamisen, nyt vain mätänen, IRCaan, ja kuuntelen musiikkia.

En ole koskaan juonut alkoholia, en edes vaikka isäni on sitä minulle tarjonnut. Kerran sorruin maistamaan tupakkaa, vai hyi helv kuinka pahalle se maistui. En ymmärrä miten jotkut voivat sitä polttaa.

Toivon olevani maailman kuningas ja, että saisin päättää ihmisten teloituksesta. Sitten kuolisi ainakin 1/2 maailman ihmisistä.

Vihaan tätä uutta Rap villitystä, ja lököttäviä housuja, en kyllä itsekkään pidä mitään pillejä, mutta sinne päin.

En tajua mitä järkeä täällä on edes elää, kun kuolee kuitenkin, ja maailma on menossa kankkulan kaivoon, ilma saastuu, ihmiset tappavat toisiaan, maat köyhtyvät, hyvinvointi laskee ja TV:ssä on oransseja palloja jotka sanovat: "Plop Plop Ploplololoplolpolploplop"

Olin kerran eräässä rautakaupassa töissä. Yrityksen pomo vittuili kokoajan ja valitti kuinka paskasti firmalla meni. Palkkani oli kesätyöläisen paskapalkkaa. Pomo valitti jokakerta minulle jotain negatiivista. Hän oli henkisesti tosi ilkeä. En saanut koskaan positiivista palautetta, koska olin niin paska. Työni oli lastauslaiturilla portinavaaja. Tarkistin ihmisten kuitit, että ne olivat maksaneet. Usein asiakkaat yrittivät vilppiä ja mennä maksamatta. Eräänä päivävä mittani tuli täyteen ja päätin tuottaa firmalle tai pomolle suurta tappiota. Päästin kaikki asiakkaat monen viikonajan tarkastamatta kuitteja. Firmalta oli pöllitty melkein koko lastauslaiturin tavarat. Puutavaraa, monta betonimyllyä, sementtisäkki lavoja. Useiden kymmenientuhansien eurojen edestä tavaraa ja useita rekallisia. Useimmat asiakkaat/varkaat olivat vielä isojen rakennus yrityksien työntekijöitä. Asiakkaat itse tiesivät varastavansa, vaikka avasin heille portin. Esitin tietämätöntä tavaroiden katoamiselle ja yritys nosti syytteen murtovarkaudesta, vaikka mitään näyttöä ei ollut. Olen helvetin onnellinen, kun pomo sekosi täysin. Firma saneerattiin 3kk myöhemmin. Kaikki työntekijät saivat kenkää. Olin helvetin tyytyväinen, mutta paha sai palkkansa. Itse en hyötynyt asiasta rahallisesti mitenkää, mutta henkisesti sain tyydytystä tekooni. Eli pomot kehukaa työntekijöitä!

En ole koskaan irkannut. Veljeni on tietokoneriippuvainen. Sen sijasta että tukisin häntä, olen ironinen ja ilkeä.

Tiedän, että eräs tuttuni kirjoittaa erääseen nettikeskusteluun säännöllisesti. En oikeastaan (enää) pidä hänestä, mutta silti minun vain pakko käydä lukemassa ne keskustelut, joihin tiedän hänen kirjoittavan.
Oikeastaan lakkasin pitämästä hänestä juuri noissa keskustelussa ilmenneitten asioiden vuoksi. Ja luen keskusteluja ehkä vielä vastaisuudessakin, jotta mahdollisesti saisin lisää syitä pitää hänestä vielä entistä vähemmän.

-Olen varastanut kaksi kertaa kaupasta karkkia, enkä ole jäänyt kiinni
-Puhun yksinäni
-Vihaan jenkkejä. Mä haluaisin rakentaa pommin, jolla pistää koko Jenkkilä tasaseks.
-Haluasin tappaa yhden ihmisen, koska se omi mun kaverit.

Olen kohta 16 v. enkä ole koskaan ihastunut keneekään. Olen kateellinen niille jotka ovat. Useimmat ovat. Kun minulta kysytään asiasta, valehtelen salamyhkäisesti.

Käytän hyväksi ystäviäni.. En seksuaalisesti vaan kokeilen heidän avullaan päästä ylemmäksi "koulun hierarkiassa". Mutta se ei näytä toimivan, ja kukaan ei oikein pidä minusta, koska olen aika ujo. En ole koskaan juonut alkoholia, ja tupakkaakin olen polttanut vain kerran. Olen addiktoitunut tietokoneeseen, ja olen täys natsi. Kuuntelen heviä, eikä minulla ole koskaan ollut tyttöystävää, ja epäilen, että kuolen kahden kissan kanssa. Enkä ole edes etevä käyttämään konetta.. Kuuntelen vain musiikkia ja katselen TV:tä. Elämäni menee päin seiniä ja olen harkinnut monesti itsemurhaa. Ainoa asia mikä tuo pientä lohtua tähän elämän-kuvatukseeni on se, että saan kiitettäviä numeroita koulusta. Mutta numerotkin ovat nyt heikkenemässä.. Olen omasta mielestäni läski ja ruma, mutta ystäväni väittävät toisin.. Hekin varmaan kohta hermostuvat minulle kun kokoajan touhotan kuinka läski ja ruma olen.. En ole hyvä missään.. Voi kuin voisin aloittaa elämän alusta..

Olen vihannut isääni siitä saakka kun hän kertoi kolme vuotta sitten eroavansa äitini kanssa. Eron jälkeen lopetin harrastuksen, joka minulla oli ollut seitsenvuotiaasta saakka. Mikään ei enää tuntunut miltään.
Isäni ei tiedä miksi olen hänelle töykeä ja uskoo sen johtuvan murrosiästä. Mutta hän on ollut minulle etäinen koko elämäni ajan ja olen usein tuntenut jääväni kauas tärkeimmästä asiasta hänen elämästään, enkä usko, että voin koskaan antaa hänelle anteeksi. En voi hyväksyä, että hän kahdenkymmenen vuoden avioliiton jälkeen jätti äitini pinnallisen, yli 40-vuotiaan naisen vuoksi.
Vaikka erosta on kulunut jo kolme vuotta, itken yhä isääni kuin kuollutta. Näen hänet aivan eri ihmisenä kuin ollessani lapsi, isäni on ihminen, jota yhä uudestaan ja uudestaan pyysin leikkimään kanssani, turhaan.
Mikä pahinta, en vieläkään ole kertonut erosta parhaille koulukavereilleni. Pelkään, että he saavat sen selville jonkun muun kautta.

Humalluin viime viikolla reilusta lasillisesta viiniä niin pahaan kuntoon että makasin vain eteisen lattialla mahallani. Ei ollut mikään ensimmäinen kännini, enkä muutakaan järjellistä selitystä tuolle keksi. Jäi lähtemättä baariin sinä iltana...

nainen 18v

Miesystäväni pettää minua ja tiedän sen, mutta en ole paljastanut sitä hänelle. Siitä hyvästä petän häntä kahta kauheammin ja saan voimaa hymyillä hänelle tavallisessa arkisessa elämässä. Tiedän hänen myös lukevan tätä sivua ja salaisesti toivon viimein jääväni pettämisestä kiinni, jotta saisisimme puhuttua tämän asian selväksi tai lopetettua parisuhteemme. Oikeastaaan ihan sama kumpi. Rakastan häntä, mutta toisaalta miehiä tuntuisi riittävän kyllä siinäkin tapauksessa, ettei häntä olisi.

Minua ärsyttää se, että nykyään muotia on olla täysin kyyninen, negatiivinen, antisosiaalinen ja välinpitämätön. Ihmiset kuvittelevat, että se on jonkinlaista suurta yksilöllisyyttä, mutta sehän on päivän hitti! Samoin kaikenlainen erikoisuudentavoittelu pukeutumisen ym suhteen ärsyttää. Jos kaveripiiristäni 99% pukeutuu mustiin ja kuuntelee heavy/gootti/metalli-linjan musiikkia, en enää oikein usko siihen, että he ovat niin kovin erilaisia ja uniikkeja. Ja mikä ihme siinä on, että kaikkea ja kaikkia on koko ajan pakko haukkua ja kyykyttää? Mikä siinä on niin hienoa?

Pidän lapsista. Paitsi linja-autoissa. Mikään ei raasta hermoja niinkuin rääkyvä kakara vaunuissa, tai vaihtoehtoisesti ylivilkas rääpäle, joka huutaa ja juoksentelee ympäriinsä. Sitten kun äiskä yrittää saada penikan kuriin, huutaa äitin pikku kulta kuin olisi saanut juuri puukkoa kylkeen. Silloin ajattelen "Perkele, kohta saat itkun aihetta!" ja en kärsisi yhtään omantunnontuskista vaikka tappaisin kirkujan.

Minua pelottaa usein ilman hyvää syytä.
Miksiköhän pelkään?

Vietin viime viikonlopun kaverini ja sen muijakaverin kanssa ja jouduimme sille muijalle yöksi. Kaverini sammuttua eksyimme vessaan ja naimme aivot pellolle ilman kumia. Aamulla tyttöystäväni haki mut ja kysyi olinko ollut kiltisti. Valehtelin että olin, ja nyt pelottaa että mitä jos minuun tarttui joku tauti? En halua menettää tyttöystävääni enkä tiedä mikä minuun silloin meni.

Olen sairastanut masennusta useampaan otteeseen noin vuoden kaksi kerrallaan. Nyt ollaan taas vähentämässä lääkitystä. Ei ole enää paha olo, mutta ei paljon muutakaan.

Tällaistako elämä sitten on. Tuntuuko mikään enää ikinä miltään? Onko mun serotoniiniaineenvaihdunta(?) häiriintynyt iäksi? (En käytä huumeita!) Onko muita, jotka ovat elävien kirjoissa, mutta tällaisia zombeja?

olen käyttänyt hyväkseni kleptomaani ystävääni, "tilaamalla" jotain ja maksamalla siitä naurettavan pienen hinnan.

viina veron alennus on hyvää vauhtia tekemässä minusta alkohoöistia...