Vihaan tällä hetkellä lähes jokaista työkaveriani ja esimiestäni.
Tiedän, että ”viha” on voimakas sana, mutta juuri nyt se kuvaa tunnetta parhaiten. Olen niin täynnä turhautumista työpaikkani jatkuvaan sähläämiseen, että välillä jo pelkkä uuden työviestin kilahtaminen alkaa vituttaa.
Eniten minua raivostuttaa se, kuinka epäammattimaisesti asioita hoidetaan. Asiakkaille luvataan ummet ja lammet täysin epärealistisilla aikatauluilla kysymättä niiltä ihmisiltä, joiden pitäisi työt oikeasti tehdä. Asioita unohdetaan, kunnes yhtäkkiä muistetaan, että ”ai niin, tämänhän piti olla huomenna valmis”. Sitten jonkun muun huono ennakointi muuttuu minun kiireekseni.
Ja kun tällainen paniikkityö lopulta tipahtaa syliin, ohjeistus on usein puolikas. Tarvittavia tietoja tai materiaaleja puuttuu, asioita joutuu kyselemään erikseen ja henkilö, joka tietäisi vastaukset, ei tietenkään juuri silloin ole tavoitettavissa.
Deadline sen sijaan on hämmästyttävän hyvin tavoitettavissa. Se ei katoa koskaan minnekään.
Kaikkein absurdinta on työmäärän jatkuva vuoristorata. Välillä töitä ei ole juuri lainkaan, jolloin jälkeenpäin ihmetellään, miksi laskutettavia tunteja on niin vähän. En tiedä, pitäisikö minun silloin taikoa asiakkaita jostain rinnakkaistodellisuudesta.
Sitten yhtäkkiä kaikki heräävät horroksestaan yhtä aikaa. Töitä tulee ovista, ikkunoista ja ilmanvaihtokanavista. Kaikki on kiireellistä. Kaikki tarvitaan heti. Kaikki on jo luvattu jollekin.
Ja lopulta muiden tekemät lupaukset, huono ennakointi, puutteelliset ohjeet ja unohdukset muuttuvat minun kiireekseni, minun stressikseni ja minun ongelmakseni.
Pahinta on ehkä se, etten enää ärsyynny yksittäisistä mokista. Olen alkanut vihata koko toimintakulttuuria. Samat täysin ennakoitavissa olevat ongelmat toistuvat viikosta ja kuukaudesta toiseen, mutta joka kerta niitä kohdellaan kuin salama olisi juuri iskenyt keskelle toimistoa.
Ehkä en oikeasti vihaa näitä ihmisiä ihmisinä. Mutta välillä on vaikea erottaa ihmistä hänen työnteostaan, kun joutuu päivästä toiseen siivoamaan muiden sähläyksen jälkiä ja vielä näyttämään ulospäin siltä, että kaikki on aivan helvetin hyvin.