Mä oon niin perkeleen saatanan surullinen. Mulla ei ole yhtäkään ystävää. Mä vaan pyärin joittenki saatanan homojen kans jokaanen koulupäivä. En muista koska olisin viimeksi olut jonkun kaverin tyänä. Eihän mulla sellasia oo. Okei on jotaki saatanan homohinttaria. Muttei yhtäkään sellaista ystävää, jolle voisin kertoa kaiken. Kuten esimerkiksi tämän tunnustuksen. Mä olen aivan yksin. Oon vaan päivät pitkät koneella, enkä jaksa edes läksyjä tehdä, mutta keskiarvo on siinä 8,5. Mä suurinpiirtein itken aina itseni uneen, koska mulla ei ole ystäviä. Ei ainuttakaan. Mä kelpaan kiusaamisen ja haukkumisen kohteeksi, mutta kukaan ei halua olla mun ystävä. Perkele. Huomenna on kokeet. Aijon luntata, vaikka todennäköisesti saisin ysin ilmankin, mutta omapa on elämäni, ja lunttaan miten tahdon.
Minä en ryyppää, enkä polta, mutta välillä mieli tekisi vaan juoda kaikki murheet pois. Mutta paskana krapula-aamuna ne todennäköisesti kasvaisivat vain entisestään. Kaikki homohinttari"kaverit" ryyppää.
Hiljennyin hetkeksi ajattelemaan mitä vittua kirjoitinkaan, ja kyyneleet vain valuvat silmistä, kun tajusin, että itsestäni minä tässä runoja rustaan. VITTU!. MÄ EN OO OLLU VARMAAN VUATEEN EDES YHDEN AINOAN TYYPIN LUONA, EDES VAAN KÄYMÄSSÄ SANOMASSA HEI!
Anteeksi kirosanat välissä. Pakko sitä on jotenkin purkaa.