Hävettää tunnustaa että miesystäväni pompottaa minua miten haluaa ja minä vain alistun kaikkeen. Reilun vuoden seurustelun aikana oon kokenu miltä tuntuu tulla petetyksi MONTA kertaa, antanu hiljasen hyväksynnän jatkuvalle ryyppäykselle, valehtelulle, rikotuille lupauksille, sairaalloiselle mustasukkaisuudelle... pahimpina aikoina ottanu turpaankin... silti en pysty päästämään irti vaikka lupaan aina että ei enää kertaakaan. Hän osaa sitten olla pitkiäkin aikoja (muutaman kuukauden) ihmismäisesti, kunnes kaikki taas alkaa alusta. Olen niin väsynyt tähän paskaan, mutta viimeisenä oljenkortena ajattelen aina että pitää yrittää edes lapsen takia. Lapselle hän on maailman paras isä, mutta avomiehenä... no jaa... Itsepetostahan tämä kaikki on, miksi en pysty vain sulkemaan häntä elämästäni?!?
Mieluummin lyön itseni rikki kerta toisensa perään, kun tekisin sen vain kerralla ja pystysin eheytymään vihdoin kokonaiseksi.
Hävettää käydä baareissa, jossa meidät molemmat tunnetaan, kun kaikki tietää mikä on homman nimi... silti vain riivin kulisseja kokoon. Säälittävää, eikö?