Olen melko sosiaalinen ja iloinen, ja on minua joskus söpöksikin haukuttu. Silti en tule tällä menolla koskaan saamaan tyttöystävää. En yksinkertaisesti löydä mitään keskusteltavaa kiinnostavien naisten kanssa, en vaikka olisin humalassa.
Sairastan suomen kansantautia eli yksinäisyyttä ja masennusta, ja ne tunteet vain vahvistuvat päivä päivältä. Kaveripiirissä syntyy kokoajan uusia pareja ja kuhertelevien parien seuraaminen sivusta on aina niin ankeaa. Olen tälläkin humalassa, sillä palasin pari minuuttia sitten eräistä juhlista. Kello on puoli viisi ja huomenna on koulua kello kahdeksasta eteenpäin. Kylläpäs nyt kyrsii.
Mikä parasta, olen 18 enkä ole eläessäni vielä kertaakaan ollut edes kunnon treffeillä. Taidan olla poikkeuksellisen säälittävä.
Olisipa ihanaa saada joku jota kiinnostaisi ajatukseni ja joka haluaisi olla minun kanssa vain oman itseni takia. Olen tosin jo tottunut ajatukseen ettei ketään kiinnosta ja useimmiten pidän syvimmät ajatukseni omana tietonani.
Kuinka ihanan helppoa olisikaan päästää irti tästä pulmallisesta elämästä. Ainoa vain etten halua tuottaa tuskaa äidilleni. Olisi mahtavaa joutua johonkin kuollettavaan onnettomuuteen, niin luulisi olevan hänellekin helpompaa.
Tämä on taas yksi niistä useista tylsistä avautumistunnuksista mitä tunnustuksien luolassa on jo riittämiin, mutta ei voi ketään.