Masentaa. Koetan jaksaa hoitaa opiskelut ja työn, mutta elämä tuntuu niin tyhjänpäiväiseltä, etten tiedä jaksanko enää huomenna nousta sängystä ylös.
Tahtoisin vain elää ihan tavallista rauhallista elämää. Herätä aamulla oman mieheni vierestä, tehdä työni hyvin, huolehtia kodista. Joskus tehdä joku pikkureissu miehen kanssa, tavata ystäviä illanistujaisissa ja ottaa pari lasia viiniä. Ottaa laina ja ostaa talo. Saada pari-kolme lasta ja koettaa olla hyvä äiti. Keskustella mieheni kanssa, helliä häntä ja tulla itsekin välillä hemmotelluksi.
Mutta tuntuu, että kaikkien mielestä tuo on niin hiton tylsää. Pitäisi bilettää, flirtata ja kauhistella "keski-ikäistyneitä" perheellisiä tuttuja. On niin IN pettää puolisoa, olla vapaamielinen ja haluta loistavaa uraa. Perheeseen panostus ja lapset katsotaan lähipiirissä riippakiveksi, jota jokainen fiksumpi ihminen välttää viimeiseen asti.
Kärsin tästä nykymenosta. Välillä vain tahtoisin irtisanoutua koko yhteiskunnasta ja muuttaa saarimökkiin josta kerran kuussa tulisi hoitamaan välttämättömät asiat kaupunkiin. Toivoisin niin, että mieheni ymmärtäisi ajatukseni, tiedän, ettei hänkään nauti tällaisesta elämästä, ja uskaltaisi minun kanssani yhdessä elää sitä muiden mukaan "tylsää, keski-ikäisten elämää". Minusta se on aikuisuutta, tämä nykymeno on vain teiniyden venyttämistä loputtomiin, kukaan ei olisi valmis ottamaan vastuuta toisesta ihmisestä.
Tahdon lämpöä ihmissuhteisiin, välittämistä toisesta ihmisestä, seksiä yhdistettynä tunteisiin, vastuuta ja turvallisuutta, jatkuvuutta. Tahdon olla aikuinen ja jättää pelien pelailut muille. Miksi sen täytyy olla niin vaikeaa yksin?
Tuntuu, etten voi puhua tästä oikein kenellekään. Koen, etteivät minun ystäväni ymmärrä tätä. Ajatustensa ja tunteidensa tunnustaminen näin nimettömästikin antaa kuitenkin pikkuisen uskoa, että joskus vielä pääsen elämään sitä elämää jota tahdon.