minussa on rentun vikaa mutta olen siltikin hyvin yksinäinen vaikka mielestäni minulla on monta hyvää ystävää. kännissä on tullut sekoiltua 18 ikävuoden jälkeen mitä erilaisimmissa paikoissa ja erilaisten tyttöjen kanssa. muutama vakavampi alkukin on ollut ja yksi pitempi suhde...kaikkiin tyttöihin tipahti kiinnostus hyvin nopeasti ja kova ulkokuoreni ei helpota asioita yhtään.
olen aikaisemmin löytänyt jumalaisen kauniin tyttösen, mutta hän oli naisrenttu johon hajosin yhden joulun (en syönyt juuri mitään, enkä puhunut juuri kenellekkään). sen jälkeen on ulkokuoreni tullut yhä kylmemmäksi ja useampi naispuolinen on tunnustanut pitävänsä minusta paljon. olen ollut heille liian tyly ja kylmä vaikka oikeasti välitin heistä paljon...en vain pystynyt sanomaan sitä ylpeyteni takia.
omaan joitain erityisiä tuntemuksia erästä naista kohtaan jonka tapasin noin runsas puolivuotta sitten...nykyään aina kun näen hänet minulle tulee äärettömän hyvä mieli. olemme jutelleet paljon, mutta hänestä ei siltikään ota paljoa selkoa (ei luultavasti minustakaan yllämainitun kylmyyteni johdosta) kuitenkin sisimmässäni ajattelen hänestä monia mukavia asioita...ihmisen pitäisi osata sanoa toiselle asioita mutta minkäs mahdat ylpeys/ujous/kovuus ei vaan anna periksi.
en harrasta juurikaan yhdenillanjuttuja...enkä ole jonkun kanssa vain sen takia että pitäisi olla jonkun kanssa...tästä syystä taidan jäädä yksin ikuisiksi ajoiksi
mies parissakymmenissä