Olen taas ajautunut omaa tyhmyyttäni elämäntilanteeseen, josta pitäisi räpistellä irti. Aloin seurustelemaan miehen kanssa ja havahduin vuoden seurustelun jälkeen tosiasiaan, että hänellä on alkoholiongelma. Asumme avoliitossa. Hän käy töissä, on akateemisesti koulutettu ja kaikin puolin todella lahjakas ihminen. Hän rakastaa ja kannustaa monissa asioissa. Mutta hänellä on hiljainen ahdistuneisuus, joka purkaantuu perjantaina töiden jälkeen. Silloin hän alkaa ottamaan viinaa ja menee illalla baariin. Kun krapula-lauantai alkaa on tasoittavien vuoro ja tissuttelua jatkuu sunnuntaihin saakka. Näin siis joka viikonloppu.
Minulla on ollut isä, jolla on ollut alkoholiongelma, enkä halua katsella samanlaista elämäntapaa toista kertaa elämäni aikana. Olen käynyt aikoinani terapiat läpi ja kieltäytynyt myös kaikista ihmissuhteista totaalisesti. Monenlaisia elämäntyylejä on tullut siis kokeiltua, mutta ei yksinkään ole hyvä olla. Olen vielä nuori ja haluaisin perustaa perheen. Olen hyvä ja koulutettu nainen. En haluaisi alkoholiongelmaisen kanssa perustaa perhettä, koska tiedän, mihin se johtaa. Totaaliseen yksinäisyyteen. En tiedä. Kaikki on niin saatanan monimutkaista.
Pitäisi saada itsekunnioitusta tähän touhuun. Olen tavannut hyviäkin miehiä. Ongelma on vain siinä, että en oikein luota omiin mahdollisuuksiini miesmarkkinoilla. Olen antanut pakit monelle hyvälle miehelle vain siksi, koska koen, etteivät he ymmärtäisi minua ja asioita, joita kelaan. Olen taiteellinen, maalaan tauluja ja olen laulanut kuoroissa. Olen koulutettu ja teen työtä taittamalla lehtiä. Tykkään pitkistä filosofisista keskusteluista, enkä ole pinnallinen seurapiiri- ihminen. Mutta arkielämäkin täytyy hoitaa ja perhettä voi alkaa suunnittelemaan vasta sellaisen ihmisen kanssa, joka pystyy rakkauden lisäksi antamaan myös näyttöjä vastuullisesta elämänhallinnastaan. En tiedä. No, tulipahan tunnustettua.