TunnustustenLuola.fi

Minä, olen Kissa3.

Luulen että minulla on jonkinlainen "mielen sairaus". En usko että se on masennusta, sillä mielialani heittelee kausittain.

Ongelma alkoi pari-kolme vuotta sitten syömishäiriöstä. Se oli suhteellisen lievää, koska lähinnä muutin vain elämäntapani hyvinkin terveellisiksi. Olisin kyllä halunnut laihtua nopeammin ja koin melko pahoja ahdistuskohtauksia painoni takia, vaikka olin normaalipainoinen. Lopulta en enää jaksanut kun ruuan ja syömisen miettiminen täytti elämäni. Silloin pääsin eroon siitä mutta sen jälkeen aloittaessani lukion aloin hiljalleen masentumaan. Yritin itseasiassa pahimman kaamoksen aikaan itsemurhaa humalassa ottamalla resepti lääkkeitä alkoholin kanssa mutta se ei aiheuttanut muuta kuin monen tunnin taukoamatonta oksentelua.

Vuosi vierähti ja ajatukset pysyivät samoina. Pelotti olla yksin sillä juuri silloin aloin ajattelemaan itsemurhaa ja muita ahdistavia asioita. Koulussa ja kavereiden kanssa olin iloinen ja ihan normaali. Silloin alkoi myös univaikeuteni. Nukuin yössä 4-6 tuntia ja päivällä en saanut unta nukkuakseni päiväunet vaikka olin kuoleman väsynyt. Viikonloppuinakaan en saanut kirittyä univelkoja kiinni sillä heräsin aina suhteellisen aikasin.

Loppu keväästä aloin sekoilla poikien kanssa. Loukkasin silloista tärkeää ystäväpoikaani olemalla hänen inhoamansa ihmisen kanssa. Tämän jälkeen meni välit poikki tähänkin henkilöön, koska haksahdin yhden illan juttuun. Tämän jälkeen yhtenä päivänä tuli todella epätoivoinen hetki ja päätin että sinä iltana loppuu elämä. Jotenkin käänsin oman mieleni.

Kesällä sekoilin lisää ja syksyllä muuttaessani kaupunkiin tahti jatkui. Seksiä harrastin "vain" muutamien kanssa vaikka värkkäsinkin usein jonkun kanssa. Itseasiassa koko vuosi vierähti siinä että join joka viikko ja yleensä useammankin kerran. Olin vaihtanut ammattilukioon ja tietenkin ammatillinen puoli tuntui löysäilyltä lukioon verrattuna ja aikaa ryyppäämiseen jäi. Syksyllä olin vielä onnellisempi kuin koskaan sillä minulla oli paljon kavereita ympärillä ja tunsin itseni suosituksi. Keväällä elämä ei kuitenkaan enää ollut niin hohdokasta ja pikku hiljaa itsemurha ajatukset hiipivät taas mieleen. Välissä tuli parempia kausia ja jaksoin ajatella tulevaisuutta mutta mitä enemmän kevät eteni sitä useammin en osannut ajatella itselleni tulevaisuutta lainkaan. Luulen että siinä vaiheessa elämääni olisin voinutkin päättää päiväni mutta en ollut vielä keksinyt tapaa miten tehdä se. En halunnut että kärsisin, en halunnut että joku tuttu löytäisi sitten minut.

Tilanne helpottui kun lähdin kotikylääni pariksi viikoksi töihin ja sain olla yksin. Taas alkoi tulevaisuus näyttää valoisammalta ja siinä tilanteessa olen nyt. Tiedän kuitenkin että ei se tässä pysy. Olen pari kuukautta miettinyt hakevani apua ja tiedän että sitä pitäisi hakea nyt ei-kriittisellä vaiheella.

Olen miettinyt että olenko hullu, tulenko kenties joskus hulluksi. Tuntuu että jotain on mielessä vikana. Tajusin vasta vähän aikaa sitten ettei ole normaalia ajatella tulevaisuudesta niin kuin minä ajattelin (tällä hetkellä siis en, vaikka pidän edelleen vaihtoehtoa avoimena) tai elämästä yleensä. Tajusin että normaalisti ihmiset on onnellisia. Ja jos hakisin apua ehkä minäkin voisin olla ja ahdistus menisi pois. Tuntuu että kaikki elämäni ongelmat johtuvat tästä. En vain osaa hakea apua. En osaa ajatella soittavani johonkin auttavaan puhelimeen. En osaisi selittää asiaa ja se tuntuisi jotenkin tyhmältä. En tiedä mitä siis teen ja osittain siksi tämän tänne nyt laitan. Ehkä joku voisi kertoa mitä tehdä.

Itseasiassa huomasin ensimmäiset merkit tästä paremman kauden murenemisesta tänään. Mielessä vilahti ajatus pois menosta. Olen huomannut että nämä masennuskauteni ovat myös pahenneet ajan myötä. Ihan aluksi en edes ajatellut lopullista vaihtoehtoa. Mietin vain että haluaisin muuttaa jonnekkin kauas pois ilmoittamatta kellekkään, tai muuttaa jonnekkin mökkiin metsän keskelle tai mikä parasta vain "leijua" jossain omassa paikassa. Halusin eroon kaikesta..

Pienet asiat muodostavat sen kokonaisuuden.

N17

haluaisin panna exääni
haluaisin panna kaveriani
mutten halua panna poikaystävääni

n16

Rakastan exääni vielä, vaikka erostamme on jo kohta vuosi.
En vain pääse hänestä yli. Kadun joka päivä sitä miten suuhteemme loppui minun takiani. Tuntuu etten jaksa enään kauan elää tässä surussa.

Haluaisin tehdä jotakin todella outoa erilaisissa tilanteissa ja muutamia juttuja olen toteuttanut.

Tässä muutamia:

-Olen keskellä tuntia (6. luokalla) vetänyt housut nilkkaan ja paskonut keskelle lattiaa kaikkien katsoessa.

-Olen näyttänyt persettä poliiseille.

-Olen runkannut keskellä katua.

-Olen puhunut itsekseni, lyönyt itseäni, itkenyt ja vaikuttanu kaikilla tavalla hullulta uimahallissa.

Haluan tehdä lisää tällaisia koska se on niin hauskaa nähdä ihmisten reaktioita :)

Vihaan somaleita, natseja, äärisuvaitsevaisia ja hoppareita.

Minua ihmetyttää miksi ihmiset raivostuvat yhdys sana virheistä ja siitä, kun joku ei tiedä ircin ja irc-gallerian eroa. Itse osaan mielestäni yhdyssanat hyvin, ja olen myös irkannut joskus.
Nykyään teen tahallani yhdys sana virheitä jotta voisin nähdä kun nörtit raivolla, naama punaisena korjaavat sitä. Saan tästä suurta tyydytystä kun edes ajattelen nörtin raivoavan koneella ja itkien raivosta.. Aah.

Ps. Irkkaan siel galtsus!

Olen ilmeisesti aika syvästi masentunut ja itseinhoinen. En ole halunnut kertoa tästä kenellekkään, koska luulen, että minut leimattaisiin vain angstiseksi teiniksi. Viimeiset pari vuotta ovat olleet yhtä tuskaa, ja tilanne vain pahenee. On aivan käsittämättömän korkea kynnys pyytää apua. En tiedä miksi, on vain.

N19

Flirttailin erään pojan kanssa ja valehtelin poikaystävälleni. Tapailin häntä salaa muutaman kerran. Kadun kaikkea todella paljon ja ajatuskin hänestä oksettaa minua. Tajusin vasta liian myöhään että tein väärin...

Nyt poikaystäväni tietää totuuden ja kaikki on hyvin. Toinen poika on pois meiän elämästä eikä tuu enää ikinä takaisin.

Anteeks kulta, rakastan sua aina <3

-kisu

Olen 16-vuotias tyttö, ja olen erittäin kiinnostunut ns. katuelämästä. Tiedän olevani aika hyvännäköinen, ja uskon että siitä voisi olla "katuelämässä" hyötyä. Tahtoisin kaveriporukan, jossa olisin ainoa tyttö jota sitten sen mukaan suojeltaisiinkin. Myös halutessani saisin seurueeni lopettamaan tappelun. En tiedä miksi tämä niin minua kiehtoo, mutta häiritsee kun en siitä voin oikein kertoa kenellekkään. Tunnen pari tyyppiä, joiden kautta voisin jopa ehkä päästä mukaan, mutta pelkään isäni reaktiota.

Varastelen paljon koruja. En edes käytä niitä, tykkään vain tehdä sitä. En koe tästä huonoa omatuntoa.

Olen kesätöissä, saan yli kahdeksan euroa tunnissa, enkä tee yhtään mitään.

Myyn pikkuhousujani ja sukkiani, eikä poikaystäväni tiedä asiasta. Hän saa itse sivutoimestaan rahaa, enkä tahdo itse jäädä rahattomaksi. Tahtoisin saada työpaikan, mutta se tuntuu mahdottomalta.

Olen 20-vuotias tyttö.

-inhoan ihmisiä jotka pitävät kovaa maiskuttelevaa lutkutus ääntä syödessään. oksennus nousee heti kurkkuun.

-säälin oksettavan pikaruoan mässyttäjiä; pizzoja, hampurilaisia jne ei minun mielestäni pitäisi edes kutsua ruoaksi. lihokaa ja pilatkaa elimistönne, pullamössöt.

-säälin aikuisia ihmisiä, joiden musiikinkuuntelu rajoittuu nrj:n ja voicen kaltaiseen populaari paskaan. pidän heitä henkisesti vajaina, koska he tyytyvät 6-15-vuotiaille suunnattuun shittiin..

-mielestäni esimerkiksi "tupakkaa ei tueta, sitä poltetaan" , "näpit irti mun huumeista", "alkoholi ei ole ongelma, kunhan sitä on tarpeeksi"-tyyliset irc-galleria yhteisö mauttomuudet kertovat selvästi alhaisesta sivistyksen tasosta.

haluaisin polttaa kouluni ja kaikki oppilaat mukana

vitun pellet. te ootte iha paskoja

Vihaan lapsia. En usko jumalaan. Vietän paljon aikaa koneella pelatessa. Saatan käyttää jopa 10 euroa viikossa karkkiin. Joskus lähden kaveriporukasta kotiin jotta pääsen pelaamaan. Vihaan myös rap/hiphop musiikkia. En häpeä näitä asioita ollenkaan.

Kerran minulla oli tyttöystävä joka rakasti räppiä ja hiphoppia. Minun piti esittää, että pidän siitä itsekin vaikka oikeasti inhoan sitä. Vihaan puolitankoon vedettyjä housuja sekä isoja NY- lippalakkeja.

Olen töissä mäkkärissä. vihaan sitä paikkaa. olen monesti kasatessani purilaisia tiputtanut pihvejä ym. incredienttejä lattialle ja laittanut vaan takaisin hamppiksen väliin. varsinkin jos joku fruittarin oloinen tyyppi on tilannut ja minä väsännyt burgerin nii varmasti on pihvit lattialla käyny. toivottavasti koko mäkkäri lopetettaisi.

Minulla oli loppuvuodesta 2005 hieman säätöä siskoni miehen pikkuveljen kanssa. Harrastimme jopa kerran seksiä. Hän on minua 4v nuorempi (hän oli tuolloin 15v). Ei tämä mitään kamalaa ole. Melkein lain puitteissa koko homma, ellei tuota yhtä seksikertaa lasketa.

Siskoni ja hänen miehensä sai tietää hommasta, eikä tietenkään hyväksynyt. Onhan se tietenkin hieman outoa.
Katkaisin tämän suhteenalun jossain vaiheessa juurikin tästä syystä.
Poika oli murtunut, kun kerroin asiasta. Hän tunsi enemmän minua kohtaan, kuin minä häntä. Vannoi rakkauttaan ja uhkaili itsemurhalla, jos hänet jätän.
Mukava poika muuten, ei siinä mitään. Ärsyttäviä piirteitä kyllä, mutta eikö niitä ole jokaisella?

2007 kesällä aloin taas säätämään hänen kanssaan. Olin töissä ja hän asui työpaikkaani lähempänä, muutettuaan omilleen. Olin siis melkein koko työsuhteeni ajan hänen luonaan. Viikonloputkin vietettiin yhdessä.
Nukuimme vierekkäin, minä hänen kainalossaan. Ja taisimme muutaman pusunkin vaihtaa.
Hänen vanhempansa ja siskoni miehensä kanssa sai jälleen kerran tietää pienestä suhteenalustamme ja minä aloin ottamaan takapakkia. Osasyynä oli myös nämä ärsyttävät piirteet.
Ja taas kerran hän vannoi rakkauttaan. Sanoi jopa ettei ole seurustellut sen jälkeen ku minä hänet jätin. Haluaisi lapsia kanssani. Mennä naimisiin.

Muutin melkein vuodeksi ~200km päähän. Ja kun muutin takaisin aloimme taas viettämään aikaa ihan ystävämielessä.
Erään kerran baarissa tämän vuoden alussa (hän oli täyttänyt juuri 18v) hän vannoi rakkautta minua kohtaan ja sanoi, että elää mieluummin poikamiehenä loppuelämänsä, ellei minua saa.
Oikein sydämeen sattui, kun poika oli vedet silmissä kun torjuin hänet jälleen kerran. Olin juuri viikkoa aikaisemmin tavannut aivan ihanan miehen, jonka kanssa edelleen olemme yhdessä.

Tässä siis pohjustus "tunnustukselleni".
Lauantain ja sunnuntain välisenä yönä hän soitti minulle, mutta en vastannut hänelle, koska tiesin hänen olevan humalassa ja hän olisi "hienovaraisesti" vihjannut että rakastaa minua ja haluaa tulevaisuuden kanssani.

Tämä on ehkä se ärsyttävin piirre hänessä. Hän ei osaa irroittaa (myönnän kyllä, että olen osasyyllinen tähän).

Sunnuntaina, 29.6. (puhelun jälkeinen päivä), näin hänet pitkästä aikaa. Hän nukkui siskoni ja hänen miehensä sohvalla. Oli veljekset olleet hieman ottamassa miestä väkevämpää.
Touhuilin siskon lasten ja lasten kavereiden kanssa kovin äänekkäästi, vain sen takia että hän olisi herännyt.

En ymmärrä mikä minua vaivaa. Kaipaanko vain niin kamalasti niitä kehuja ja rakkaudenosoituksia? Ja tiedän saavani niitä tältä pojalta vain jos vähän vietän hänen kanssaan aikaa. Ja kuitenkin samalla minua ärsyttää sellainen. Varsinkin kun se tulee häneltä.

Tavallaan kaipaan niitä herkkiä hetkiä hänen kanssaan. Hän on vallan ihana poika ja tiedän, että hänen kanssaan elo olisi mitä ihanampaa; lapsia, oma talo, autot, eläimiä, rakkautta. Saisin kaiken mitä olen elämältäni ja tulevaisuudeltani halunnut!
Ja tiedän, että jos osaisin katsoa läpi hänen ärsyttävien piirteiden ja kestäisin suvun oudot katseet, me tulisimme elämään loppuelämämme yhdessä.

Mutta sitten taas.. Rakastan miesystävääni hyvin paljon, enkä halua erota hänestä. Mutta meidän välillämme on niin paljon kilometrejä, että pelkään hänen pettävän minua.
Olen niin pirun mustasukkainen ja skeptinen persoona, etten välillä kestä itseäni.
Tämän pojan kanssa sitä ongelmaa tuskin olisi.

En kuitenkaan ole jättämässä poikaystävääni toisen pojan takia. Rakastan häntä enemmän.

Halusin vain jollekin kertoa tästä, koska en IRL tiedä ketään jolle avautua.

Jos teillä on hyviä vinkkejä tukahduttamaan toisinaan ilmaantuvat tunteeni, niin laittakaa kommenttia.

Mulla on tapana valehdella ja liioitella asioita, välillä kovastikin. Yritän näin saada huomion itseeni ja olla jotenkin parempi ihminen.
Valehtulu ja liioittelu alkoi joskus yläasteen aikoihin, kun olin epäsuosittu kavereiden keskuudessa. Ja jatkuu edelleen vaikka olenkin jo reilusti yli keksikymmentä ja saavuttanut (jos niin voi sanoa) paremman aseman. Olisi kiva päästä tavasta eroon, mutta eipä taida enää onnistua.

Kirjoitin joskus tänne tunnustuksen. Kävin lukemassa sen palautteet ja nyt itken. Tiesin kyllä mitä odottaa, mutta silti. Tuli todella inhottava ja ahdistunut olo. Hävettää. Empä olisi koskaan tunnustanut.

Olen ollut homo jo 3 viikkoa, tykkään pojista vaan ylikaiken.