TunnustustenLuola.fi

Yritin itsemurhaa ollessani 19. Oikeastaan en halunnut edes tehdä sitä - psyykkasin itseni siihen väkisin. Lähetin kirjeen poliisille, jotta minun olisi pakko tappaa itseni kun poliisit saisivat sen seuraavana aamuna. Kaikkein säälittävintä on, että kuvittelin itselleni Planescape: Torment -pelin Annah-hahmon odottavan minua kuoleman tuolla puolen ja vihdoin löytäväni jonkun, joka rakastaa minua.

Mieleeni tuli jälleen se ruotsinkurssin tyttö ja se sai minut itkemään.

M25

Olen ollut vuosia roolipeliaiheisella irkkikanavalla ja kirjotitanut sinne aktiivisesti. Oikeasti en ole harrastanut moisia leikkejä vuosiin - sen sijaan nautin siitä kun saan vittuilla ihmisille ja aiheuttaa heille mielipahaa, varsinkin kun nuo roolileikkijät ovat jotain herkkiä runopoikia. Viime aikoina tämä vittuilu on ollut erityisen nautinnollista.

Olen kohta 25-vuotias mies. Olin lukioaikoina, kirjoituksiin valmistautuessani kesälukion ruotsinkurssilla. Siellä oli eräs hyvin kaunis tyttö, johon tunsia vetoa ja jonka kanssa puhuimme. Viimeisellä kurssikerralla satoi vettä, olimme sattumalta kahden ensimmäiset luokassa ja kummatkin likomärkiä. Hänen kauniit rintansa näkyivät selvästi valkoisen, kastuneen paidan läpi.

Olin suunnittelut pyytäväni häntä ulos tai jotakin vastaavaa useita viikkoja. Viime hetkellä jänistin. Opettaja ja muita oppilaita alkoi saapua. En nähnyt häntä enää koskaan. Asia on jäänyt vaivaamaan minua, vaikka olen nykyään suhteessa. Se on jotain, joka nousee aina mieleen kun olen masentunut. Enkä edes muista hänen nimeään. Jostain syystä ajattelen, että jos olisin pyytänyt häntä lähtemään kanssani jonnekin - ja hän olisi suostunut - olisi elämäni kulkenut siitä kesästä eteenpäin aivan erilaisella, paremmalla tavalla ja olisin nyt paljon onnellisempi.

Hölmöintä tässä on, että pääsyy jänistämiseen oli se, että minulla oli typerä nettisuhde englantilaiseen tyttöön samaan aikaan. En koskaan edes tavannut tätä tyttöä ja näin vain yhden kuvan.

Yliopiston alkuaikoina kävi samoin. Olin varattu, mutta en kertonut sitä heti kaikille. Eräs punatukkainen nainen kiinnostui minusta jostain kumman syystä. Hän otti tavaksi jopa hyväillä päätäni. Kun lopulta kerroin olevani varattu, hän oli kovin pettynyt. Silti mietin, mitä olisi tapahtunut jos olisin ollut tuolloin vapaa. Pettämään en olisi koskaan kuitenkaan ryhtynyt.

Mitä muuta elämä lopulta on kuin katumusta kaikesta, minkä on jättänyt tekemättä?

M24

Olen akateeminen mies ja täytän kesällä 25. Minulla on se tavallinen tarina - jossain vaiheessa vain menetin elämäni suunnan. Opiskelen yliopistossa, mutta opiskelumotivaationi on pyöreä nolla. Vielä ensimmäisenä opiskeluvuonna olin hyvin innoissani - se oli ehkä onnellisin vuosi elämässäni.

Sen jälkeen kaikki on mennyt huonosti. Koen olevani surkea, koska kaikki muut vuosikurssilaiseni ovat saaneet alan töitä kesätöinä, osa jo vakituisina paikkoina. Minä en kelpaa minnekään eikä kukaan kerro miksi. Olen alkanut uskoa olevani vain surkea. Tenteissä menestyn hyvin, mutta töihin en kelpaa. Olen masentunut, joten vaikka vaihtaisin opiskelualaa, ei siitäkään enää mitään tulisi.

Olen vielä niin saamaton, etten kyllä saisi aikaiseksi edes itsemurhaa. Jos olen jossian hyvä, niin ihmisten vakuuttamisessa. Kaikki kaverini ja tuttavani luulevat, että minulla on kaikki hyvin. Oikeasti valvon yökausia kirjoittaen huonoja novelleja ja eläen mielikuvitusmaailmoissa.

Eskapismi on seuraus tai syy saamattomuuteeni. Elän mielikuvitusmaailmoissa monien harrastusten kautta. Välillä haaveilen että saisin niistä ammatin, mutta tiedän sen olevan mahdotonta. Hävettää, että olen hyödytön ja minusta tulee pelkkä painotaakkaa yhteiskunnalle. Ystäviä minulla ei ole, koska en kykene luomaan kunnollista ihmiskontaktia. Kavereita kyllä olisi, juhlissa saan ihmiset nauramaan ja huomaan jopa naisten tuntevan vetoa minua kohtaan vaikka olen ruma ja lihava - en vain oikein osaa syventää ihmissuhteita niin, että voisin kertoa näistä asioista jollekin oikealle ihmiselle.

Kerran eräs harrastuskaveri alkoi tilittämään ollessamme kahden hänen ihmissuhdesotkuistaan ja jäädyin täysin. Siinä olisi ollut tilaisuus lohduttaa häntä ja ehkä saada ystävä, mutta en osannut sanoa mitään ja vaihdoin vain aihetta. Kadun sitä varmaan loppuikäni. En ole nähnyt häntä yli vuoteen.

Elämä lipuu ohitse harmaana virtana. Olen tarpeeton ja olen alkanut välttelemään sukulaisiani, sillä en halua heidän tietävän miten hyödytön olen. Kunpa tietäisin missä kaikki meni vikaan ja voisin palata ajassa takaisin korjaamaan sen. Jossain on varmaan joku kahdeksankymppinen, joka ajattelee samoin juuri nyt.

M24

Luulen olevani masentunut. En opiskele, vaikka minun pitäisi. Luultavasti pian Kela lopettaa opintotuen maksamisen minulle. Ainoa mihin minulla riittää kiinnostusta on tällä hetkellä tv:n katselu ja tietokoneella istuminen. Tiedän, että en ole normaali, mutta minua ei vain jaksa kiinnostaa mikään, joten saa tehtyä mitään asian eteen, että tilanne muuttuisi. Olen aika säälittävä mielestäni. Vanhemmilleni en ole kertonut asiasta mitään, koska en usko heidän ensinnäkään välittävän saatikka ymmärtävän minua.

Minua suorastaan vituttaa se, että ylipaino rinnastetaan niin usein kuin vajaavuudeksi. Esim. "Ällöän ihmisiä jotka ovat läskejä, laiskoja, nörttejä ja muita valittajia." Sama tietysti koskee myös nörttinä olemista, en ymmärrä miksi se on ikäänkuin sairaus. Tunnen monia ihmisiä joita voi kutsua nörteiksi ja he ovat pärjänneet elämässään loistavasti niin taloudellisesti kuin seuraelämällisestikin. Samoin kuin tunnen monia ylipainoisia ihmisiä jotka elävät mielenkiintoisempaa ja hauskempaa elämää kuin useat ns. standardien kokoiset ihmiset.

Olen läski mutta pikkuhiljaa pienenemässä. Miksi? Terveyden takia. Minulle ei juuri koskaan ole ollut ongelma olla läski, muille on ollut mutta minulle ei. Olen elänyt perin monipuolista ja vivahderikasta elämää johon on kuulunut monia pari- ja seksisuhteita, ja arvatkaapas vaan: ihan jopa niinden standardiupeannäköisten miesten kanssa.

Minua vituttaa se, että jokainen vastaantuleva lihava leimataan siihen laiskaan ja saamattomaan kastiin. Vaikka olen lihava niin se ei välttämättä se saamattomuus yletyisi oman ruumiini ulkopuolelle. Olen loistava työssäni ja pidetty persoonallisena, räväkkänä mutta kuitenkin luotettavana esimiehenä ja työkumppanina. Henkilökohtaisesta hygieniastani olen pitänyt huolen paremmin kuin monet normaalipainoiset. JA kaiken lisäksi, terveyteni takia laihdutan ja laihdun kokoajan joten se siitä laiskuudesta ja saamattomuudesta.

Minua ihmetyttävät ihmiset jotka oikeasti kuvittelevat, että lihavalle ihmiselle ei löydy seuraa tai kumppania. Paskapuhetta. Ns. normaalipainoisuus kun ei tee ihmisestä mielenkiintoista ja persoonaa tai ylipäätänsä ihmistä jonka kanssa haluaisi olla kokonaisvaltaisesti. Kuka haluaa parisuhteeseen ihmisen kanssa joka on päällepäin kuin perhonen mutta sisältä ihan tyhjä? Tai odotas, tiedänkin joitakin moisia ihmisiä mutten heidän älykkyyteensä varaan kovin laskisi, säälin heitä. Voi olla hauskoja keskusteluja niissä aamukahvipöydissä. Ei sillä, fiksuja ihmisiä toki löytyy jokaisesta kokoluokasta, mutta ihmetyttää vaan joidenkin valintakriteerit.

Olen nähnyt monia karmeita työpaikka- ja koulukiusaamistapauksia mm. ylipainon takia. Joskus minun tekisi mieli ahtaa kaikki ahdasmieliset ihmiset kellariin ja lähteä järjestelmällisesti ampumaan heitä jollain rynnäkkökiväärillä tai vastaavalla. Olemme ystäväni kanssa pohtineet aselajeja ja kidutusmuotoja moisia ihmisiä kohtaan, olemme todenneet sekä tuon ampumisen, että liekinheittemellä kikkailun hyviksi ideoiksi. Toki vain teoria-asteella, emmehän ikinä mitään toteuttaisi oikeasti mutta saahan sitä joskus nautiskella ajatuksillaan.

Vihaan ihmisiä, jotka suutuspäissään hajottaavat omaa omaisuuttaan. Tekisi mieli pistellä kirveellä niitä. Itse käyn joskus huvikseni hajottamassa kirveellä postilaatikoita (muiden). Nauran tätä tunnustusta kirjoittaessani.

olen hetero

Olen riippuvainen kodeiinista. Käytän sitä usein ja paljon. Kouristelen, nukahdan sikiöasentoon ja kehoon kutittaa joka paikasta kun otan suuren annoksen.

Olen mustasukkainen koska tyttöystäväni haluaa edelleen pitää yhteyttä ex-poikaystäväänsä, jonka hän lemppasi.

Tämä saa minut täyttymään itseinholla, sillä pidän itseäni järkevänä ihmisenä, mutten osaa vakuuttaa itseäni ettei tälle tunteelle ole mitään syytä.

Rakastan tyttöystävääni yli kaiken.

Käyn säännöllisesti lukemassa erään halveksimani ääliön blogia. Kyseinen henkilö on tyhmä, avuton, tietämätön, ruikuttava ja itseensä käpertynyt. Hän sekoittaa "pohdiskelevuuden" itsekeskeiseen sönkötykseen, "syvällisyyden" latteuksien laukomiseen. Hän ikäänkuin asettuu maalitauluksi naurettavalla yliherkkyydellään ja ylireagoinnillaan. Olen kommentoinut hänen blogiaan parillakin eri nimimerkillä, aina melko negatiiviseen sävyyn.
Olen oikeasti empaattinen ja mukava ihminen, joka välittää kanssaihmisistään ja koko maailmasta. Tämä kyseinen inisijä vain yksinkertaisesti herättää minussa halveksuntaa ja naurua, jota puran ivaamalla hänen blogiaan. Teen tätä myös muiden ihmisten kanssa, itse asiassa kyseisen tyypin parodioinnista ja siteeraamisesta on kehittynyt parin ystäväni kesken kokonainen huumorin alalaji. Tavallaan vähän hävettää, mutta minkäs teet :)

29. 03.2006
Menin pilaamaan elämäni sanomalla kaverilleni, että toinen kaveri olisi puhunut tästä kaikkea typerää. Nyt suututtaa itseni puolesta, miksi olin niin typerä?!

Olen 29v mies ja gay.Olen ihastunut kymmeniin ystäviini ja toivonut heidän olevan myös kaltaisiani.Mutta ei.Tuntuu pahalta kun näen heidän seurustelevan, vaikka tietysti pitäisi olla iloinen heidän puolestaan.

Harrastan autoja, ja luonteeltani ja käytökseltäni olen sellainen, että kukaan ei ikinä arvaa minua homoksi, enkä ole pystynyt sitä kenellekkään kertomaankaan...

Seurustelen ihanan miehen kanssa,mutten tiedä pitäisikö enään..ollaan vähän oltu erillämme,vietetty omien kavereittemme kanssa aikaa ja sen sellaista. Rakastan häntä,tai ainakin niin mä luulisin. haluisin harrastaa hänen kanssaan seksiä hirmusti,mutta en tiedä pystynkö siihen..en osaa jotenki keskittyä...kotona taas yksin kun sormeilen itseäni,pystyn siihen kunnolla. tuntuu että oli taas virhe mennä seurustelemaan..

Toisaalta,oon aina halunnut koittaa seurustella naispuolisen henkilön kanssa,joskus vaan tuntuu siltä että mitä jos olisikin naispuolisiin suuntautuva. kerran olen meinannutkin tehdä sen.
-nainen

Masentaa ja potuttaa (kiltisti sanottuna). Kaikki ongelmat tuntuvat kasaantuvan yhdelle päivälle vuodessa. En nyt ala erittelemään, ettei minua tunnistettaisi, mutta kauhea stressi koko ajan. Toivon vain, että unen mukana katoaisi kaikki huolet, mutta ei ne katoa. En ole edes masentuvaa tyyppiä, mutta nyt voin sanoa, että varmaan ensimmäistä kertaa elämässäni oikeasti masentaa, ja vieläpä pahimpaan mahdolliseen aikaan juuri kun pitäisi olla tehokkaimmillaan. Yritän hymyillä kavereille, mutta vain suunpielilläni, teennäisesti. Pahinta on, etten pysty puhumaan ongelmistani oikeastaan kenellekään. Meinaan räjähtää sisäisistä ristiriitaisuuksistani. Kotona ei ollut koskaan tapana avautua, vaan surua/vihaa/patoutumia/pahaa oloa podettiin hiljaisuudessa ulospäin näyttämättä - suomalaisuutta parhaimmillaan siis. En haluaisi ruokkia tätä olotilaa, mutt

Ja mikä siinä on, että vuodenpäivät saa olla ja kukaan nainen ei ota yhteyttä eikä kiinnostu, mutta sitten ne viikon sisällä ne kaikki soittelee ja pyytää ulos. Pieni pää menee sekaisin tästä virikkeiden tulvasta. Yleensä olen jotenkin mokannut tämän tilanteen, ja jään lopulta nuolemaan näppejäni, kun en osannut päättää mihin pyyntöön vastata myöntävästi. Naiset, jakakaa kiinnostuksenne tasaisemmin! Olen oikeasti vihainen tuollaisesta, en tosin tiedä kenelle.

Huh, tulipa kevyempi olo, joskin vielä täytyy prosessoida. Kellään samanlaisia tuntemuksia?

oltiin kerran kaverin kanssa juomassa yhdessä autotallissa eräänä kauniina talvi-iltana, meno siitä sitten yltyi hieman liian kovaksi ja keksittiin kaverin kanssa työntää tupakki kaverin persereikään ja kaveri sitten veti housunsa alas ja minä laitoin tupakin filtterin kokonaan kaverin anusaukkoon ja sen jälkeen kaveri alkoi supistajalihaksien avulla polttaa sitä röökiä perseensä kautta. näytti sen jälkeen voivan aika pahoin mutta pääasiahan että mä sain kunnon naurut.

minun pippelini on vino.

Olen ihastunut 15-vuotiaaseen poikaan joka on lapsellinen ja tiedän että hänen kanssaan seurustelusta ei tulisi mitään. Lisäksi olen itse parikymppinen, joten en edes yritä lähestyä häntä.

Elämä on paskaa ja mie olen paska.

Moi !haluisin vaan nyt kertoo jollekin ku ei oo oikeen ketään kenelle puhua ns. ``vakavista`` asioista . Noh..Olen 14 vuotias poika jyväskylästä ...useimpien tyttöjen mielestä hyvän näköinen ...``entisen`` ystäväni mielestä todella hyvä tyyppi ja sympaattinen silti minulla ei ole kunnon kavereita . Mikä on kun en voi saada kunnon kavereita ?! Kyllä minulla on kavereita mutta ei niille voi oikeen puhua mistään vakavasta ... aina vaan puhutaan jotain paskaa ...naiset on yleisin aihe ...puhutaan vaan just siitä että miten päästäis mahdollisimman monen kaa panolle ... Haluisin saada edes yhden tosi ystävän jonka kaa voisin puhua mistä vaan ..toivottavasti löydän sen vielä joskus ....